No lankoja pitkinhän se minun kollegani sitten tuli minun kimppuuni ja vielä mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Oli kuulemma järkyttynyt purkauksestani, kun totesin, että hän ei ole minun pomoni enkä minä hänen ja että meillä on yksi yhteinen pomo. Suosittelin myös pomon kanssa juttelemista, kun näitä epäselvyyksiä työjaossa näkyy esiintyvän jatkuvasti hänen kanssaan. Tietenkin sain kuulla sitten kunniani. Minun asenteessani kun on kuulemma niin paljon moittimisen varaa.
Sen vielä kestin, mutta kun hän soitti minulle uudemman kerran, rupesin jälleen itkemään. Se nainen on itkettänyt minua enemmän kuin kukaan muu ihminen pitkiin aikoihin. Ja se on paljon se. Senkin sain kuulla, että hän on huojentunut aikaisemmista keskustelukerroistani. Minua ei se tieto kuitenkaan lämmitä, sillä tuntuu siltä, että hänen mielenrauhansa revitään minun mielenrauhani kustannuksella. Näin huonosti minua ei ole kohdeltu töissä aikoihin. Harkitsen jo rauhoittavien aloittamista tai ainakin masennuslääkeannoksen väliaikaista nostamista, kun tuntuu niin kurjalta löytää itsensä itku kurkusta milloin mistäkin ihmetilanteesta. Hän syytää suustaan mitä sylki tuo ja seuraavassa hetkessä hän on jo kieltämässä, mitä on tullut sanottua.
Tänään sitten sain lähestyttyä lapseni rehtoria sähköpostiviestillä, jossa pyysin mahdollisuutta päästä juttelemaan lapseni koulunkäynnistä. Tuntuu, kuin iso tulppa olisi poistunut, kun sain sen vihdoinkin tehtyä. Olen moittinut itseäni, kun en ole yhtä kirjettä saanut aikaiseksi, jotta tapaaminen olisi voitu järjestää paljon aikaisemmin.
Eilen sitten lähestyin myös Tärkeää viestillä. Halusin tietää, milloin hän lukee viestini, joten laitoin siihen kuittauspyynnön mukaan. Edellisellä kerralla hän kuittasi, mutta tänään kuittausta ei ole tullut. Loukkaannuin - tunsin itseni hyljätyksi ja syrjään sysätyksi. Häpesin - olin tunnustanut tarvitsevuuteni myöntämällä, että haluaisin nähdä hänet, kun seuraavalla kerralla käyn paikkakunnalla. Suutuin - mykkyyskin on pahempi kuin selkeä "ei". Potkaisisi minut pois Facebookista ja elämästään, niin tietäisin pysyä kaukana hänestä. Minä en siihen pysty, enkä sitä halua. Hän tekisi minulle palveluksen heittäessään minut Fece-kavereistaan.
Kirvelevin mielin tunnustin tosiasian ja toisenkin: Minulla ei ole tilaa hänen elämäänsä nyt, kun minä olin valmis tekemään tilaa hänelle. Minun olisi ollut parempi olla lähettämättä viestiä. Olisipa ainakin säilynyt illuusio, että tuolla jossakin on ihminen, joka ajattelee minusta yhtä lämpimästi kuin minä häntä.Se itkettää minua.
Ja naurattikin minua hieman: käsittääkseni me olemme yhä puheväleissä, ainakin minä olen, vaikka Tärkeä ei tunnu olevan minun kanssani. Mietin, mitenkähän päin Tärkeä asettuisi, jos vielä naputtelisin tämän hänelle tekstiviestinä matkalla sinne tai takaisin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti