Oivalsin maanantain ja tiistain välisenä yönä jälleen, että minä olen äiti ja äitinä minulla on kaikki valta ja voima ohjata lapseni elämää oikeaan uomaan. Tähän oivallukseen tarvittiin maratonipuhelu Skypessa siskoni kanssa. Koska en ole julma itsevaltias, halusin sitouttaa lapseni päätökseni taakse. Ja sen tein. Olin itsekin yllättynyt, kuinka näppärästi se kävi: lapsi asetti itse itselleen rajat minun tarvitsematta uhkailla, kiristää tai lahjoa häntä. Näillä mennään. Yritetään kouluun palaamista uudelleen joulun jälkeen ja turvaudutaan vanhaan tuttuun ammattiapuun, jonka lapsikin ottaa vastaan.
Oivalsin toisenkin asian: hyvää tarkoittavat ihmiset ja heidän apunsa voivat tuntua häiritseviltä silloin, kun viimeisillä voimilla mennään. Huomasin, että en jaksa enää ventovieraille selitellä asioita, joista olen kirjoittanut blogissanikin useaan otteeseen (kuten masennuksen vaikutuksesta ihmisen käytökseen) tai ainakin ajatellut itsekseni ihan selväksi (tässä ei olla liikkeellä jäniksen selässä). Pistin kommentoinnin pois edellisestä viestistä ihan oman mielenrauhani vuoksi.
Kiitos saamastani myötätunnosta.
6 kommenttia:
En lukenut, jos minun jälkeeni edelliseen kommentoi joku, mutta itse en ainakaan kaivannut enkä tarvitse sinulta minkäänlaista selittelyä. Ja kuten sanoinkin, niin olette varmasti itsekin käyneet lävitse kaikkia vaihtoehtoja maan ja taivaan väliltä.
Tsemppiä ja voimia sinulle ja lapsellesi!
Ei kun ne kommentit pääsikin näköjään silti yhä lukemaan. Asia selvä. :)
Hyvä, että asiat selkiintyivät. :)
Joo, muistan kyllä, miten on ottanut "hyvät neuvot" päähän, vaikka ne ovat joskus jopa olleet hyviä ja varsinkin hyvää tarkoittavia. En tiedä, miten ne muuttuvat niin raskaiksi, jokin siinä on sellaista.
Ehkä siihen liittyy niin paljon sosiaalista ja tunnekuormaa, vaikka kommentti on vain lyhyt tekstinpätkä.
Niin no, mietin nyt vain ääneen, kun olen samaan asiaan törmännyt monesti.
Olet ilmeisen vahva nainen, kun pystyit tuollaiseen sitouttamiseen.
Upeaa!
Osuit ytimeen kommentillasi :-)
Olen tehnyt paljon vapaaehtoistyötä ja kirjoittanut avoimesti omalla nimelläni uupumuksestani ja masennuksestani ja kuntoutumisestani juurikin siksi että kovin paljon tarjotaan hyviä neuvoja ja ennen kaikkea kaikkea mahdollista "kuntouttavaa toimintaa" masentuneille ja elämän solmukohdissa oleville. Ja kun ne mitä tarjotaan harvoin ovat niitä joita tarvitaan.
Omat solmuni alkoivat aukeamaan kysymyksellä "mitä sä nyt tarvitset?" Olin kysymysmerkkinä pitkään tuo kysymyksen kanssa joka tuntui niin oudolta, erilaiselta kuin mihin olin tottunut, en ajatellut ja mieltänyt asioita jotenkin itseni kautta.
Kuitenkin ne syvimmät ja itselle oikeammat vastaukset löytyvät omasta sisimmästä. Ja siihen yleensä löytyy kimmoke, oivallus jostakin mistä sitä ei välttämättä ollenkaan odota. Koska siihen kohtaan ainakin minä olen aina tarvinnut tilaa hengittää..
Kaikkea hyvää sinulle.
Tiina :)
Annikki, hyvä, että mietit ääneen. Sekin helpottaa.
Arvelen, että joskus vain ei kaipaa neuvoja vaan silkkaa myötätuntoa. Ja
kun itse on kovin uupunut, ei vain jaksa ottaa vastaan toisten hyviä tai hyvää tarkoittavia neuvoja. Kaikkitietävyys taas on aivan kamalaa. Tiedän, että olen itsekin syyllistynyt siihen. Se lyö lyttyyn ennestään heikoissa kantimissa olevan ihmisen.
Päivi, minulla on myös fiksu lapsi, joka tietää, miten asiat pitää olla. Tätä työstetään, sillä vaikka alku sujui hyvin, toteutus vaatii vielä harjoittelua.
Leena, "mitä sinä tarvitset" on hyvä lähtökohta kaikessa. Siitä minäkin rupesin avaamaan tätä solmua. Lapseni osasi määritellä yllättävän hyvin omat lähitavoitteensa. Tätä työstämme.
Lähetä kommentti