Kuitenkin on ihmisiä, jotka tekevät elämää suurempaa draamaa ihan mistä tahansa asiasta. He purkavat pahan olonsa riitelemällä. He eivät ole oppineet, että erimielisyyksistä voi myös keskustella. Heille huutaminen, solvaaminen, ovien paiskominen sun muu on ihan normaalia kanssakäymistä. Sellainen pelottaa minua ja saa minut perääntymään. Mitä enemmän joku meuhkaa, sitä visummin vetäydyn kuoreeni itsesuojeluvaiston ohjaamana. Olen nimittäin oppinut, että vihaisena riehuva ihminen voi olla hyvinkin arvaamaton.
On myös ihmisiä, jotka piilottelevat vihansa taakse ilkeilemällä. Tällaisilla ihmisillä on omasta mielestään oikeus olla inhottava muille - sellaisille, jonka olemus ei miellytä heitä. Minun olisi kovin helppo lähteä ivailuun mukaan. Olenhan sanavalmis ja keksin kyllä tarvittaessa ilkeilyn poikineen, mutta sen tien olen kulkenut kauan sitten. Mieluummin noudatan asiantuntijoiden ohjetta, ja pyydän lopettamaan ivailun. Jotkut lopettavatkin sen (ja jotkut heistä ovat osanneet vieläpä pyytää anteeksi epäkohteliaisuuttaan), toiset taas eivät (mutta se ei ole minun ongelmani vaan heidän).
Sitten on myös niitä kuoreensa vetäytyjiä. Näistä kolmesta hankalasta riitelijätyypistä tämä on minulle tutuin, lähinnä omaa luonteenlaatuani. Asioista sovitaan muutamin sanoin, ja se on sillä selvä. Mieluummin vetäydyn kuoreeni kuin syydän suustani sanoja, joita en tarkoita.
Hankalaa on myös se, että riitelytilanteissa pidetään jääräpäisesti mielipiteestä kiinni, vaikka tosiasiat ovat heidän mielipiteitään vastaan. "Sanoin minkä sanoin ja sanoissani pysyn" tuntuu olevan kovin monen ihmisen ihanne. Minulle ei kuitenkaan ole ollut erityisemmin vaikeaa myöntää olevani väärässä. Pystyn tarkastelemaan asioita useista näkökulmista ja ottamaan huomioon minulle uudet seikat. Selkärangattomuuttako? - Ei, vaan reaaliteettien hyväksymistä. Pystyn myös pyytämään anteeksi, mikäli olen sanonut tai tehnyt väärin.
Ja sitten on niitä, jotka osaavat olla eri mieltä riitelemättä. Heidän kanssaan olen mieluiten tekemisissä. Heidän kanssaan on ihanaa olla eri mieltä. Sellainen minäkin haluan olla. Mielestäni kohteliaisuus onkin aivan liian aliarvostettu ominaisuus ihmisissä. Viisas pikkusiskoni on samaa mieltä. Yksinkertaisimmillaan on kysymys siitä, miten asiat esittää.
Kuten kirjoitin, en pidä riitelemisestä. Ja siihen on omat syynsä.
***
Riitely on mielestäni vaikeaa. Tähän tulokseen olen tullut vietettyäni lapsuuteni ja suurimman osan aikuisuuttani ilmapiirissä, jossa riitely tarkoitti väsyttävää juupas - eipäs -kiistaa, joka saattoi puhjeta ihan milloin tahansa, ihan mistä tahansa. Konfliktitilanteissa huudettiin ja hutkittiin sanoilla silmittömästi. Opin varhain, kuinka voimakkas sanansäilä voi olla. Niissä tilanteissa reiluudesta ei ollut tietoakaan, sillä ainut sääntö oli saada toinen mahdollisimman pian hiljaiseksi. Parhaiten tämä onnistui vahingoittamalla toista mahdollisimman paljon ennen kuin toinen ehti ensin. Kiistoilla ei ollut alkua eikä loppua, koska niitä ei sovittu, ei lapsuudessani eikä avioliitossani. Riidan jälkeisiä keskusteluyrityksiäni pidettiin riidan haastamisena ja itkuani henkisenä kiristyksenä.
Lapsuuteni tilanteelle en voinut mitään, mutta avioliitolleni minun piti voida jotakin - olinhan aikuinen ja vastuussa sanoistani ja teoistani. Tunsin hajoavani palasiksi riitaisassa ympäristössä ja haluisin muutosta. Haaveilin rauhallisemmasta ajasta - mahdollisuudesta keskustella ja olla eri mieltä ilman, että piti pelätä kolmannen maailmansodan syttymistä. Tuli sitten aika, jolloin tahdoin muutosta niin paljon, että olin valmis konkreettisiin tekoihin. Silloisen asuinpaikkani seurakunta järjesti parisuhdekurssin. Pyysin miestäni mukaan, mutta hän ei halunnut, eikä hän halunnut minunkaan menevän. Niin jouduin lähtemään yksin, sillä mieheni ei voinut estääkään minua menemästä. Lähtiessäni hän evästi minua vielä:"Äläkä sitten puhu sanallakaan minusta, onko selvä."
Selvähän se, en puhunut hänestä. Keksin tarinan, että tarvitsen kurssia, koska omat lapset lähestyvät murrosikää ja haluan olla varma, että pärjään heidän kanssaan. Sitten lisäsin totuudenmukaisesti, että varmaan kurssilla saamistani taidoista voisi olla apua myös muissa ihmissuhteissani, vaikkapa kotona ja töissä. Ja olihan siitä kurssista apua. Silmäni avautuivat näkemään, miten yksin mieheni ei ollut "syyllinen" repiviin riitoihin. Myös minä omalla käytökselläni pitkitin riitoja syyttelemällä ja solvaamalla häntä. Usein huusin hänelle todella ikäviä ilkeyksiä, puhuin, mitä sylki suuhun toi kontrollitta.
Se oli kasvattava kokemus.
Opettavaista oli myös tutustua reilun riitelyn periaatteisiin.
Riemuissani otin periaatteet heti käyttööni. Jos unohdin jonkin periaatteen, tarkistin sen työkirjasta. Minulla on se työkirja vieläkin tallella jossakin tavaroitteni seassa (vieläkin on runsaasti purkamattomia laatikoita muuton jäljiltä). Muistan, kuinka mieheni naureskeli minulle. Hän pilkkasi minua - "Sinä ja sinun typerä kurssisi! Mitä kuvittelet voittavasi mokomalla?" - mutta vähitellen, huomaamattaan hänkin muutti käytöstään. Kun hänellä ei ollutkaan enää samanlainen vastus minusta, kun en enää reagoinutkaan hänen sanoihinsa ja tekoihinsa odotetusti, hän joutui hämilleen ja muutti käytöstään, ei paljon, mutta hieman siedettävämmäksi. Lopulta kuitenkin erosin hänestä, koska muutos ei ollut tarpeeksi minulle.
Ystäväni ja minun välinen kriisi on yhä täyttä totta. Oman käsitykseni mukaan kysymyksessä on ainakin mielipide-eroista ja erilaisista riitelytavoista, mutta voi siellä olla vielä jotakin muutakin, mitä en tiedä. Joka tapauksessa kysymyksessä on asia, jossa ei ole oikeaa tai väärää vastausta. Meillä molemmilla on oikeus omaan mielipiteeseen, myös ystävälläni, vaikka onkin kysymys minun elämästäni. Olen vastannut ystäväni esittämiin kysymyksiin ja perustellut oman mielipiteeni mielestäni tarpeeksi perusteellisesti eikä siihen ole syytä enää palata. Kysymyksessä on sentään minun elämäni ja minun mielipiteeni.
Tärkeämpänä pidänkin erilaisia riitelykulttuureja - niiden erojen ja yhtäläisyyksien löytämistä, sitä, mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla toisin. Se nimittäin on ihan varmaa, että mikäli välimme eivät katkea tähän, tulee aivan varmasti vielä muita erimielisyyksiä.
Pidän tarpeellisena miettiä sitä, millainen olen pahimmillani, mutta jotta ei menisi itsesyyttelyn puolelle, haluan miettiä myös sitä, millainen olen parhaimmillani. Sekin on tärkeää, millainen ihminen haluan olla. Eikä pidä unohtaa riidan vaiheiden läpikäymistä reilun riitelyn säännöt mielessä, jotta kumpikin voi muuttaa käytöstään suotuisampaan suuntaan tarvittaessa. Siihen en ole kuitenkaan vielä valmis. Tarvitsen enemmän aikaa ja etäisyyttä.
Yritin etsiä tähän linkkejä reilun riitelyn periaatteista ja huomasin yhden yhteisen tekijän kaikissa artikkeleissa: ne käsittelevät parisuhteessa ja perheessä ilmeneviä erimielisyyksiä, kuitenkin myös ystävyyssuhteissa ja työpaikoilla riidellään. Säännöt sopivatkin kaikkiin erimielisyyksiin.
Opi riitelemään rakentavasti
Rakentavan riitelyn pelisäännöt
Näin riitelet oikein - 10 vinkkiä
Kipupisteitä - Jatkuva riitely (MLL)
Millainen riitely tuhoaa parisuhteen?
Riitely
Riitely ja parisuhde
3. harjoite: Riitely
Miten sinä riitelet?
***
*) Otsikko on lainattu Vänrikki Stoolin tarinoista (sattui silmiini eräästä osuustoiminnallisesta lehdestä):
"Nyt käytökses on ainasen kanteen syy, sinusta pöppö noin mikä pöyhistyy, sä keskell' ammunnan sotamiestä lyöt ja mahtavasti mälliä syöt!"
Von Konow ja hänen korpraalinsa, Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Otto Manninen)
9 kommenttia:
Kiitos kovin kiinnostavista linkeistä. Riitelijänä olen kyllä kaikkia tyyppejä. Tilanteet vaihtelevat asian ja toisen osapuolen mukaan. Yleensä niin että mitä läheisempi ja tärkeämpi toinen, sitä kamalammat riidat. Ei hyvä.
Päivi, niinhän se on, riitelyyn vaikuttaa asia ja se, kenen kanssa riitelee. Mitä läheisempi ihminen tai asia on, sitä vaikeampaa on nähdä metsää puilta. Uskon kuitenkin, että omien tunteiden säätelyä voi opetella harjoittelemalla.
Yleensä jätän riitelemättä. Asiat asioina ja ihmissuhteet löysin rantein. Jos suutun toisen ihmisen olemisesta tai tekemisestä, kertoo se omasta heikkoudestani. Silloin on syytä katsoa peiliin ja yrittää selvittää mikä maksaa. Ainakin yksi tilanne on just työn alla.
-lempi
Lempi, sinulla on hyvä asenne. :) Tuota mikä maksaa -juttua minäkin olen tullut pohtineeksi toisinaan.
Minä muuten luin jostakin eilen löytämistäni riitelylinkeistä aika karkean yleistyksen: että miehet ovat vetäytyjiä ja naiset päällekäyviä. Mitä enemmän mies vetäytyy kuoreensa, sitä enemmän nainen käy päälle. Ehkä minulla sitten on miehen aivot, vaikka muuten en tunnekaan itseäni mieheksi.
Minä en osaa riidellä millään tavalla. Yritän keskustella, jos asioista ollaan eri mieltä, mutta sitä en saisi tehdä, koska silloin kuulemma huudan ja syyttelen. Minua taas saa syyttää mistä vain, jopa asioista, joita ei koskaan ole tapahtunu. Silloin olen ihan hiljaa ja vetäydyn nurkan taakse itkemään. Itku onkin kaikista hankalinta, sehän on osoitus lapsellisuudesta ja avuttomuudesta. Näin minulle on sanottu moneen kertaan.
Minä olen täysin allerginen tunteelle ettei minua kuunnella tai ymmärretä. Varsinkin työyhteisöissä törmään tähän (ja väsyn kohtuuttomasti). Kyse on melkein aina "riitatilanteista", erimielisyyksistä. Minä haluaisin pohtia ja keskustella (kaipaan vuorovaikutusta), mutta koen että kimppuuni hyökätään perusteettomasti ilkeilyllä, ylenkatseella tai selkäänpuukottamisella. Sukupuolesta, koulutustaustasta ja tulotasosta huolimatta ihmiset ovat yllättävän samankaltaisia... Ymmärretyksi tuleminen ei minusta tarkoita samaa mieltä olemista, vaan sitä että kuulee mitä toinen sanoo, ja miettii sitä. On valmis asettumaan toisen asemaan ja laskemaan suojauksensa (ilkeilyn) edes hetkeksi. Joskus (ja lopulta) tilanteet kärjistyvät pahimmillaan siihen että alan itkeä. Ja minua syytetään hallitsemisesta. Kyse on avuttomuuden tunteestani, siitä etten saa ollenkaan vastakaikua, koen olevani yksin kun en lähde mukaan haukkumiseen ja uhoamiseen. Kaikki mitä sanon, ammutaan alas, tai minua ei noteerata mitenkään, olen kuin ilmaa. Mitä siinä voi muuta tehdä kuin itkeä? Varsinkin kun kotikasvatus on painottanut väkivallattomuutta :)
Celia, kiitos jälleen hyvästä ja hyvin kirjoitetusta postauksestasi!
Linkkejasi tutkimatta mietin, että eikö ihmisen temperamentilla ole kuitenkin suuri vaikutus riitelytyyliin, ts. kuumakallella keittää heti, jos toinen osapuoli sanoo poikkipuolisen sanan, kun taas rauhallisella temperamentilla varustettu ihminen osaa pysyä tyynen viileänä tai vetäytyy kuoreensa?
Lueskelen varmasti linkkiaineistoasi, sillä oikean riitelytavan ja tyyneyteen opetteleminen on työlistallani. Kiitos linkeistä!
Kiona, vaikuttaapa tosi kurjalle - ja valitettavan tutulle, varsinkin syyttelyosuus. Mistä tahansa voi joutua syylliseksi, myös sellaisesta, mitä ei ole koskaan tapahtunut. Samoin itkuosuus on valitettavan tuttua: itku on ihan omaa syytäni, mitä olen (ollut) niin mahdoton ihminen/ en kestä totuutta itsestäni jne. Voimia. Ja minäkin uskon keskusteluun enemmän kuin riitelyyn.
Näpöstiina, voimia myös sinulle. On kurjaa joutua tilanteeseen, jossa ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi, vaikka kuinka selkeästi yrittää ilmaista ajatuksiaan ja esittää vieläpä järkevät perustelutkin niille. - Itku tulee minullekin helposti silloin, kun tunnen itseni avuttomaksi.
Tiuku, varmasti on temperamentilla suuri osuus siihen, miten reagoimme konfliktitilanteissa.
Sitten pitää muistaa sellainenkin seikka, että meillä jokaisella on omat kipeät pisteemme, johon tökkäämällä rauhallisimmastakin ihmisestä karisee mielenmaltti alta aikayksikön. Mitä tutummista ihmisistä on kysymys, sitä paremmin tiedämme toistemme kipeät pisteet. On myös luonnekysymys, haluaako tökätä toista arkaan paikkaan. Minä en halua tökätä. Silti olen joutunut tilanteisiin, joissa minua on tökitty, toisinaan jopa ihan urakalla.
Ikävintä näissä tilanteissa on ollut se, että ei ole ollut paikkaa, jonne olisin voinut vetäytyä omaan rauhaan. Nyt on. Minulla on oma koti, jonka oven voin vetää kiinni perässäni. Eikä minun kotiini tule kukaan, jota en tänne halua.
Hyvä postaus. Kiitos tästä, Celia. Osui ja upposi.
Lähetä kommentti