Solmukohtia

Pöppö mikä noin pöyhistyy *)

2012-01-28T19:05:00.005+02:00

Riiteleminen on *****stä. Pelkään riitelyä. Erityisesti pelkään riitelyä minulle vieraiden ihmisten kanssa, koska heistä ei koskaan tiedä, miten he käyttäytyvät. Mieluummin haluan puhua, sopia, joustaa ja sovitella.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka tekevät elämää suurempaa draamaa ihan mistä tahansa asiasta. He purkavat pahan olonsa riitelemällä. He eivät ole oppineet, että erimielisyyksistä voi myös keskustella. Heille huutaminen, solvaaminen, ovien paiskominen sun muu on ihan normaalia kanssakäymistä. Sellainen pelottaa minua ja saa minut perääntymään. Mitä enemmän joku meuhkaa, sitä visummin vetäydyn kuoreeni itsesuojeluvaiston ohjaamana. Olen nimittäin oppinut, että vihaisena riehuva ihminen voi olla hyvinkin arvaamaton.

On myös ihmisiä, jotka piilottelevat vihansa taakse ilkeilemällä. Tällaisilla ihmisillä on omasta mielestään oikeus olla inhottava muille - sellaisille, jonka olemus ei miellytä heitä. Minun olisi kovin helppo lähteä ivailuun mukaan. Olenhan sanavalmis ja keksin kyllä tarvittaessa ilkeilyn poikineen, mutta sen tien olen kulkenut kauan sitten. Mieluummin noudatan asiantuntijoiden ohjetta, ja pyydän lopettamaan ivailun. Jotkut lopettavatkin sen (ja jotkut heistä ovat osanneet vieläpä pyytää anteeksi epäkohteliaisuuttaan), toiset taas eivät (mutta se ei ole minun ongelmani vaan heidän).

Sitten on myös niitä kuoreensa vetäytyjiä. Näistä kolmesta hankalasta riitelijätyypistä tämä on minulle tutuin, lähinnä omaa luonteenlaatuani. Asioista sovitaan muutamin sanoin, ja se on sillä selvä. Mieluummin vetäydyn kuoreeni kuin syydän suustani sanoja, joita en tarkoita.

Hankalaa on myös se, että riitelytilanteissa pidetään jääräpäisesti mielipiteestä kiinni, vaikka tosiasiat ovat heidän mielipiteitään vastaan. "Sanoin minkä sanoin ja sanoissani pysyn" tuntuu olevan kovin monen ihmisen ihanne. Minulle ei kuitenkaan ole ollut erityisemmin vaikeaa myöntää olevani väärässä. Pystyn tarkastelemaan asioita useista näkökulmista ja ottamaan huomioon minulle uudet seikat. Selkärangattomuuttako? - Ei, vaan reaaliteettien hyväksymistä. Pystyn myös pyytämään anteeksi, mikäli olen sanonut tai tehnyt väärin.

Ja sitten on niitä, jotka osaavat olla eri mieltä riitelemättä. Heidän kanssaan olen mieluiten tekemisissä. Heidän kanssaan on ihanaa olla eri mieltä. Sellainen minäkin haluan olla. Mielestäni kohteliaisuus onkin aivan liian aliarvostettu ominaisuus ihmisissä. Viisas pikkusiskoni on samaa mieltä. Yksinkertaisimmillaan on kysymys siitä, miten asiat esittää.

Kuten kirjoitin, en pidä riitelemisestä. Ja siihen on omat syynsä.

***

Riitely on mielestäni vaikeaa. Tähän tulokseen olen tullut vietettyäni lapsuuteni ja suurimman osan aikuisuuttani ilmapiirissä, jossa riitely tarkoitti väsyttävää juupas - eipäs -kiistaa, joka saattoi puhjeta ihan milloin tahansa, ihan mistä tahansa. Konfliktitilanteissa huudettiin ja hutkittiin sanoilla silmittömästi. Opin varhain, kuinka voimakkas sanansäilä voi olla. Niissä tilanteissa reiluudesta ei ollut tietoakaan, sillä ainut sääntö oli saada toinen mahdollisimman pian hiljaiseksi. Parhaiten tämä onnistui vahingoittamalla toista mahdollisimman paljon ennen kuin toinen ehti ensin. Kiistoilla ei ollut alkua eikä loppua, koska niitä ei sovittu, ei lapsuudessani eikä avioliitossani. Riidan jälkeisiä keskusteluyrityksiäni pidettiin riidan haastamisena ja itkuani henkisenä kiristyksenä.

Lapsuuteni tilanteelle en voinut mitään, mutta avioliitolleni minun piti voida jotakin - olinhan aikuinen ja vastuussa sanoistani ja teoistani. Tunsin hajoavani palasiksi riitaisassa ympäristössä ja haluisin muutosta. Haaveilin rauhallisemmasta ajasta - mahdollisuudesta keskustella ja olla eri mieltä ilman, että piti pelätä kolmannen maailmansodan syttymistä. Tuli sitten aika, jolloin tahdoin muutosta niin paljon, että olin valmis konkreettisiin tekoihin. Silloisen asuinpaikkani seurakunta järjesti parisuhdekurssin. Pyysin miestäni mukaan, mutta hän ei halunnut, eikä hän halunnut minunkaan menevän. Niin jouduin lähtemään yksin, sillä mieheni ei voinut estääkään minua menemästä. Lähtiessäni hän evästi minua vielä:"Äläkä sitten puhu sanallakaan minusta, onko selvä."

Selvähän se, en puhunut hänestä. Keksin tarinan, että tarvitsen kurssia, koska omat lapset lähestyvät murrosikää ja haluan olla varma, että pärjään heidän kanssaan. Sitten lisäsin totuudenmukaisesti, että varmaan kurssilla saamistani taidoista voisi olla apua myös muissa ihmissuhteissani, vaikkapa kotona ja töissä. Ja olihan siitä kurssista apua. Silmäni avautuivat näkemään, miten yksin mieheni ei ollut "syyllinen" repiviin riitoihin. Myös minä omalla käytökselläni pitkitin riitoja syyttelemällä ja solvaamalla häntä. Usein huusin hänelle todella ikäviä ilkeyksiä, puhuin, mitä sylki suuhun toi kontrollitta.

Se oli kasvattava kokemus.

Opettavaista oli myös tutustua reilun riitelyn periaatteisiin.

Riemuissani otin periaatteet heti käyttööni. Jos unohdin jonkin periaatteen, tarkistin sen työkirjasta. Minulla on se työkirja vieläkin tallella jossakin tavaroitteni seassa (vieläkin on runsaasti purkamattomia laatikoita muuton jäljiltä). Muistan, kuinka mieheni naureskeli minulle. Hän pilkkasi minua - "Sinä ja sinun typerä kurssisi! Mitä kuvittelet voittavasi mokomalla?" - mutta vähitellen, huomaamattaan hänkin muutti käytöstään. Kun hänellä ei ollutkaan enää samanlainen vastus minusta, kun en enää reagoinutkaan hänen sanoihinsa ja tekoihinsa odotetusti, hän joutui hämilleen ja muutti käytöstään, ei paljon, mutta hieman siedettävämmäksi. Lopulta kuitenkin erosin hänestä, koska muutos ei ollut tarpeeksi minulle.

Ystäväni ja minun välinen kriisi on yhä täyttä totta. Oman käsitykseni mukaan kysymyksessä on ainakin mielipide-eroista ja erilaisista riitelytavoista, mutta voi siellä olla vielä jotakin muutakin, mitä en tiedä. Joka tapauksessa kysymyksessä on asia, jossa ei ole oikeaa tai väärää vastausta. Meillä molemmilla on oikeus omaan mielipiteeseen, myös ystävälläni, vaikka onkin kysymys minun elämästäni. Olen vastannut ystäväni esittämiin kysymyksiin ja perustellut oman mielipiteeni mielestäni tarpeeksi perusteellisesti eikä siihen ole syytä enää palata. Kysymyksessä on sentään minun elämäni ja minun mielipiteeni.

Tärkeämpänä pidänkin erilaisia riitelykulttuureja - niiden erojen ja yhtäläisyyksien löytämistä, sitä, mitä voisi tehdä seuraavalla kerralla toisin. Se nimittäin on ihan varmaa, että mikäli välimme eivät katkea tähän, tulee aivan varmasti vielä muita erimielisyyksiä.

Pidän tarpeellisena miettiä sitä, millainen olen pahimmillani, mutta jotta ei menisi itsesyyttelyn puolelle, haluan miettiä myös sitä, millainen olen parhaimmillani. Sekin on tärkeää, millainen ihminen haluan olla. Eikä pidä unohtaa riidan vaiheiden läpikäymistä reilun riitelyn säännöt mielessä, jotta kumpikin voi muuttaa käytöstään suotuisampaan suuntaan tarvittaessa. Siihen en ole kuitenkaan vielä valmis. Tarvitsen enemmän aikaa ja etäisyyttä.

Yritin etsiä tähän linkkejä reilun riitelyn periaatteista ja huomasin yhden yhteisen tekijän kaikissa artikkeleissa: ne käsittelevät parisuhteessa ja perheessä ilmeneviä erimielisyyksiä, kuitenkin myös ystävyyssuhteissa ja työpaikoilla riidellään. Säännöt sopivatkin kaikkiin erimielisyyksiin.

Opi riitelemään rakentavasti

Rakentavan riitelyn pelisäännöt

Näin riitelet oikein - 10 vinkkiä

Kipupisteitä - Jatkuva riitely (MLL)

Millainen riitely tuhoaa parisuhteen?

Riitely

Riitely ja parisuhde

3. harjoite: Riitely

Miten sinä riitelet?

***
*) Otsikko on lainattu Vänrikki Stoolin tarinoista (sattui silmiini eräästä osuustoiminnallisesta lehdestä):

"Nyt käytökses on ainasen kanteen syy, sinusta pöppö noin mikä pöyhistyy, sä keskell' ammunnan sotamiestä lyöt ja mahtavasti mälliä syöt!"

Von Konow ja hänen korpraalinsa, Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Otto Manninen)

Taivaan paino hartioillani

2012-01-25T12:45:00.002+02:00

- Lokakuun jänis ja kesäkuun rotta eivät sovi, kiinalainen ystäväni sanoi minulle syksyllä, kun hän katsoi kättäni. - Siitä tulee vain iso ongelma. Kun sitten mainitsin hänelle joitakin päiviä sitten, että nyt se ongelma on totta, hän nauroi iloisesti ja sanoi: - Minähän sanoin sinulle.

Käsittääkseni erään suomalaisen ystäväni mielestä olen tekemässä tai tehnyt pahan virheen ja häntä vaivaa, kun hän ei ole pystynyt sanomaan mielipidettään minulle. Siitä syntyi sitten aikamoinen soppa. En aivan tarkkaan tiedä, millaisissa tunnelmissa ystäväni on elänyt, mutta voisin kuvitella tilanteen, jossa joku läheisistäni sujahtaa aivan vahingossa nahkoihini ja tuntee ahdistusta tekemieni valintojen vuoksi. Tai jotakin.

Luonnollisesti etsin lohdutusta siskoltani - maailman viisaimmalta pikkusiskoltani. Kuultuaan pääpiirteet keskustelustamme hän sanoi: - Anna olla. Ei tuo kannata. Hänhän kiukuttelee kuin pahainen teini.

Väitin vastaan. Sanoin, että meillä on ollut paljon hyvää yhdessä. En halua luovuttaa. Haluan puhua asiat selviksi. Viisas siskoni ei ruvennut takomaan päähäni järkeä vaan rupesimme puhumaan muista asioista. Muistelimme menneitä, kuinka siskoni on varoittanut minua tekemästä jotakin, mutta sitten olen tehnyt. Jälkeenpäin olen sitten kertonut tehneeni juuri sen, mitä siskoni on varoittanut. Tavallisesti siskoni on todennut: Minähän sanoin sinulle niin!

Tähän olen yleensä todennut, että siskoni on ollut ihan oikeassa. Ei olisi kannattanut tehdä niin. Siskoni on siitä ihana ihminen, että hän tosiaankin antaa minun tehdä omat virheeni, koska muuten en opi. Tai että noin menettelemällä opin parhaiten. Nauroimme tälle - minun ajoittaiselle jääräpäisyydellen, siskoni suorasanaisuudelle ja sille, että me kumpikaan emme omi toistemme ongelmia vaikka autammekin puolin ja toisin aina tarvittaessa - ja totesimme, että meillä tämä toimii, siskollani ja minulla. Voimme sanoa toisillemme suoraan, mitä ajattelemme, vaikka tiedämme olevamme eri mieltä asioista, eikä se silti vahingoita välejämme. Me olemme myös tällaisten keskustelujen jälkeen toisillemme aivan yhtä rakkaita kuin aina ennenkin.

Kun siis kerroin kiinalaiselle ystävälleni lyhyesti, että nyt se ongelma on totta, hän tosiaankin nauroi heleästi ja sanoi: - Minähän sanoin sinulle. Enkö ollutkin oikeassa.

Hetken mietittyään hän jatkoi: - Mutta ei mitään, se ei ole hänen vika eikä se ole sinun vika. Se on vain taivas, joka painaa.

Nyt toivon, ettei taivas painaisi kovin lujaa meitä kumpaakaan luttuun.

Tänä vuonna

2012-01-10T21:47:00.000+02:00

Tänä vuonna olen tehnyt töitä ja tuntenut kyllästymisen ja lamaantumisen tunteita.
Tänä vuonna olen pelännyt kollegani ilmaantumista työpaikalle.
Tänä vuonna olen pyytänyt apua ja neuvoa ihmiseltä, jota olen pitänyt ystävänäni. Olen myös tuntenut pettymyksen tunteita, koska avunpyyntööni ei vastattu. (Sittemmin huomasin, että pärjään ilmankin. Silti olisi ollut niin mukava saada huomiota ja huolenpitoa.)
Olen tuntenut pakottavaa tarvetta tavata Tärkeä huomatessaan tilaisuuden, jossa aivan varmasti tämän tapaisi, ja sitten katsonut totuutta silmiin ja luopunut ajatuksesta, vuoroin alistuneena, vuoroin katkerana, kuitenkin yhä enemmän tylynä.

Tänä vuonna käännyin esimieheni puoleen ja pyysin hänen apuaan ja sain sitä. Tunsin tulleeni kuulluksi. Se oli tärkeintä. Tuntemuksiani ei vähätelty, ei mitätöity. Ne ovat totta ja nyt käsitellään oikeita ongelmia.
Tänään tunsin helpotuksen tunteita saatuani tiedon, että kollega ehkä poistuu hetkeksi maan rajojen ulkopuolelle. Vielä kun huomisen kestän, sitten voin hengittää vapaammin.

Olen myös saanut viettää mukavia hetkiä töissä ja vapaa-aikanani. Olen tutustunut yhteen hauskaan pikkuihmiseen ja hänen äitiinsä ja huomannut tulleeni adoptoiduksi heidän pikku perheeseensä. Ja tuntenut miltei äidillisiä tunteita. Vaikka ystävyyttähän tämä on.

Tänä vuonna olen toivonut, että voisin pitää läheisistäni ja ystävistäni parempaa huolta. Ennen kaikkea minun pitää kuitenkin pitää huolta itsestäni, jotta jaksan paremmin.

Minulla on tämä päivä ja huominen ja kaikki tulevat päivät. Niitä riittää.

Kortit kertovat

2011-12-31T17:23:00.000+02:00

Teki mieli leikkiä ennustajaeukkoa samalla, kun odottelen lasta kiireiltään.

Mennyt

Miekkojen kuningas tarkoittaa loistavaa mahdollisuutta ja jännittävää tapahtumaa. Se tarkoittaa myös energiaa, joka tarvitsee oikeaa kohdetta päästäkseen valloilleen. Rakastettu kaipaa rakastettuaan ja seikkailija seikkailuaan.

Nykyisyys

Miekkojen kuningas ylösalaisin
Valtani ja itsemääräämisoikeuteni on asetettu kyseenalaiseksi. Minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja joudun tekemään päätökseni itselleni epäsuotuisassa tilanteessa. Minun on ansaittava kuninkuuteni takaisin.

Tulevaisuus

Miekkojen yhdeksän kuvaa totuuden ehdottomuutta, lopullista ja peruuttamatonta päätöstä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. En voi varmistaa taustaani vaan minun on tehtävä valintani kahden vaihtoehdon välillä.

Rakkaus, mennyt

Lanttien prinssi käänteinen

Olen erehtynyt luottamaan suuriin puheisiin taloudellisia sijoituksia tehdessäni, mutta huomaan tulleeni huijatuksi. Ei ole helppoa rahaa tai menestystä. Kokemani tappion jälkeen minun pitää tehdä uusi suunnitelma. Suuriin lupauksiin ei pidä luottaa.

Rakkaus, tuleva

Miekkojen prinssi, käänteinen
Olen päästänyt toisen ihmisen päättämään puolestani ja tunnen ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita. Minun on vihdoinkin aika käyttää omaa päätösvaltaani.

Raha

Lanttien seitsemän käänteinen
Joudun toteamaan, että vaikka olenkin tehnyt kovasti työtä, en ole hyötynyt siitä taloudellisesti. Saavutuksissani ei ole myöskään mitään opittavaa, koska hyväksynnän ja kiitoksen toivossa olen käyttänyt voimiani johonkin täysin turhaan. Minun pitää olla tarkkana, miten jatkan eteenpäin.

Työ

Sauvojen ritari
Energiani on suoraa ja vaistonvaraista, eikä minua jaksa kiinnostaa muut kuin omat tunteeni. Ilmassa on vahvaa seksuaalista latausta, joka ei jätä minulle valinnan varaa missään esillä olevassa asiassa.

Kaivauksia ja kierrätystä osa n

2011-12-30T22:52:00.004+02:00

On minun vuoroni tehdä tiliä menneestä vuodesta.

Vuosi sitten olin onnellisen onnettomasti rakastunut mieheen, jonka tunteista minulla ei ollut aavistustakaan. Haaveilin avioerosta, mutta en uskaltanut tehdä mitään asian hyväksi. Tein työtä, josta pidin ja jonka suhteen minulla oli paljon suunnitelmia, vaikka työsuhteeni olikin määräaikainen.

Jäin työttömäksi ja mies päätti ottaa eron. Hän oli jo kauan julistanut minulle, kuinka käytän häntä hyväkseni ja imen hänet kuiviin. En ollut uskoa onneani: mies tarjosi minulle vapauttani kuvitellen varmaankin, että heittäytyisin hänen jalkoihinsa katuvaisena. Toisin kävi. Salaa rupesin etsimään itselleni ja lapselleni asuntoa ja säästämään takuuvuokraa varten. Pakkasin tavaroita ja järjestelin asioitani.

Muutimme syntymäpäivänäni. Se oli paras syntymäpäivälahja, minkä saatoin itselleni antaa. Muutama viikko sitten sain virallisen eron. En ole hetkeäkään kaivannut takaisin. Juuri nyt avioliittoni tuntuu lähinnä huonohkolta unelta, josta olen herännyt. Mies pelotteli minua, sillä että en kuitenkaan pärjäisi. Kuinka väärässä hän onkaan ollut.

Keväällä aloitin toisessa työtehtävässä, josta pidin kovasti, määräaikainen sekin, mutta se ei minua huolettanut, koska viihdyin ja minusta tunnuttiin pitävän kovasti. Tuntui aivan uskomattomalta mennä töihin niin mielellään. Pidän edelleenkin työstäni, mutta työkaveriani olen oppinut kaihtamaan. Hän on muuttunut pahantuuliseksi ja huonokäytöksiseksi ja arvaamattomaksi. Juuri ennen joulua hän säikäytti minut jälleen kerran pahanpäiväisesti singahtamalla silmilleni väittämällä minusta asioita, jotka eivät mitenkään pidä paikkaansa. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei halua enää tehdä töitä kanssani, koska olen niin kovin hankala. - Niinpä niin, hankalat ihmiset varmaan aloittavat jokaisen tekstiviestinsä sanalla "ok". Tarkistin tämän kännykästäni.

Minulla on ollut jouluna aikaa miettiä asiaa. Päätin kertoa vihamielisestä työilmapiiristä pomolleni silläkin uhalla, että katkolla olevaa työsuhdettani ei enää jatketa. Mieluummin olen työttömänä kuin itkeskelen mahdottoman työkaverin kynsissä. Pidän työstäni mutta vielä enemmän arvostan omaa terveyttäni.

Mitä sitten rakkauteeni tulee, tunnen sitä yhä, vaikka en ole kuullut mitään Tärkeästä. Olen muutamia kertoja yrittänyt tavoittaa hänet, mutta laihoin tuloksin. En tiedä, miksi näin on. En myöskään tiedä, mikä minä olen hänelle. Hänellä on vapaa pääsy elämääni, mutta hän ei tunnu tarttuvan mahdollisuuteen. En tiedä sitäkään, katsooko hän elämääni Facebookin kautta - käyttääkö hän hyväkseen tilaisuutta, jonka olen suonut hänelle.

Kuuluu elämääni hyviäkin asioita. Olen menettänyt ystävikseni luulemiani ihmisiä, mutta tilalle olen saanut uusia ystäviä, joiden seurassa viihdyn. Harmi vain, että tapaan heitä kovin harvoin. Onneksi on kuitenkin Facebook ja Skype. On myös puhelin ja sähköposti ja matkustamaankin pääsen tarvittaessa. Minulla on myös rakastavia sisaruksia ja äiti, jotka välittävät minusta ja minä heistä. Minä rakastan lapsiani hyvin paljon ja toivon, että myös he rakastavat minua sellaisena kuin olen.

En myöskään ole menettänyt tulevaisuudenuskoani. Uskon yhä, että minulla on hyvä elämä ja vielä löydän sen oikean ja toden rakkauden. Ja sen miehen kanssa haluan jakaa elämäni ja elää onnellisena loppuun saakka.

Ai niin, tärkein unohtui:

Onnellista uutta vuotta 2012 sinulle ja minulle.

Hyvän joulun toivotus

2011-12-24T07:54:00.001+02:00

Joulumieli hiipii hiljaa myös minun ja lapseni kotiin työperäisistä huolista huolimatta. Vietämme joulun kahdestaan, ilman itse aiheutettua stressiä tai joulupaniikkia, ihan omassa rauhassa, juuri niin kuin me itse haluamme. Toki olisin kaivannut myös vanhempaa lastani paikalle.

Kinkun paistoin eilen ja tänään vielä leivon jotakin pientä, sämpylöitä lähinnä, ennen kuin käväisen meressä. Vielä pari puuttuvaa asiaa ruokakaupasta ja sitten vetäydyn lumiukon seuraan. Myös joulurauhan julistus kuuluu ohjelmaan.

Hyvää joulua.

Liikahdus kohti vapautta

2011-12-17T09:36:00.001+02:00

Olen nyt virallisesti eronnut. Sain eilen kirjeen, jossa vahvistetaan avioeroni. Se on minulle hyvin kallisarvoinen paperi. Myös kirjeen päiväyksestä on tullut jo nyt minulle hyvin tärkeä päivämäärä. Tästä lähtien aina, kun näen Lucia-neidon, muistan, että olen saanut vapauteni.

Tai yhden osan vapaudestani. Minulla on yhä taloudellisia kytköksiä entiseen mieheeni, sillä pesä on yhä jakamatta.

Oivalluksia 2

2011-12-11T16:06:00.003+02:00

Minulla oli työperäistä virkistäytymistä loppuviikosta. Tulin kuitenkin sieltä kotiin kohtalaisen ahdistuneena, kun oli niin ankea tilaisuus. Ensinnäkään esimiehellä ei ollut erityisemmin hyviä uutisia osastollemme. Siinä hyvän ruuan aikana muiden työperäisten tuttujen huomassa oivalsin senkin, mistä kenkä puristaa, kun yritän puhua kollegalle - hän ei kuuntele minua ollenkaan. Ennen kuin ehdin sanoa sanottavani, hän keskeyttää minut ja rupeaa vänkäämään jotakin ihan muuta, kuin mistä olen aikonutkaan puhua. Tuntuu siltä, että hänellä on melkoisen paljon hampaankolossa minua kohtaan. Siinä sitten nieleskelin pahaa mieltäni ja pistin suuni kiinni, koska en halunnut tarttua riidanhaluiseen syöttiin, jota heiluteltiin nenäni edessä. En tosiaankaan tunnista itseäni häneltä saamastani palautteesta: huono, sopimaton ja epäkelpo. Ja kamala ihminenkin kaiken lisäksi. Nyt hän teki sen julkisesti, kun aikaisemmin hän on tyytynyt mollaamaan minua kahden kesken.

Kotona sitten päätin, että mitä vähemmän minulla on sanottavaa hänelle, sitä helpompaa on elämäni. En päästä häntä ihoni alle. Pidän etäisyyttä.

Murheet kutistuvat yleensä hyvin nukuttujen yöunien jälkeen. Kuitenkin hetki sitten rupesi vähän hirvittämään töihin meno. Mietin sitä kuhinaa, jota käydään naisvaltaisilla työpaikoilla. Yhdessä ja toisessa työpaikassa taitaa olla yleisenä urheilulajina jonkinlainen pudotuspeli tyyliin, jollet ole minun kaverini, olet minun viholliseni. Tuota ajatellessani tekee mieli äkkiä pois. Ikävä vain, ettei töitä kasva ihan joka puussa.

(Lisäys 16.55)

Jatkuu 21.21

Mietin yhä kollegaani ja yritän keksiä, missä menee pieleen. Mainitsinkin hänen kärsimättömyytensä päästä vastaamaan ennen kuin ehdin kertoa asiani. Hän huomaa kaiken ja vetää jatkuvasti vääriä - yleensä vastapuolelle epäedullisia - johtopäätöksiä. Lisätään tähän hellittämätän oikeassa olemisen tarve ja pohjaton usko omaan erehtymättömyyteensä ja oikeudenmukaisuuteensa. Eikä pidä unohtaa sitä, että hänen mielestään hänellä on oikeus sanoa ääneen mielipiteensä aina omalla suorasukaisella tavallaan - jonka minä koen loukkaavaksi.

En tietenkään saa unohtaa omaa osuuttani, miksi olen joutunut tähän tilanteeseen. Ensinnäkin olosuhteet ovat olleet suorastaan otolliset. Teemme töitä omassa toimipisteessämme, eikä minulla ole yleensä muita työkavereita tasoittamassa tilannetta. Elän keskellä henkilökohtaista kriisiä enkä ole vahvimmillani. Inhoan oikuttelua ja komentelua, enkä pidä ihmisistä, jotka ovat yhtenä päivänä yhtä mieltä ja puolen tunnin päästä aivan päinvastaista. En myöskään pidä ihmisistä, jotka kohtelevat minua halveksivasti. Valitettavasti olen aika huono piilottelemaan tunteitani. Siskoni sanoo, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa. Myös minussa on taipumusta uskoa oman näkökulmani oikeutukseen, vaikka en löydä itsestäni samanlaista ehdottomuutta kuin kollegastani. Uskoakseni en myöskään ole yhtä pitkävihainen kuin kollegani.

Että ihan hyvä soppa, eikö vain.

Niin, ja kyllä blogissani voi ja saa yhä kommentoida. Luulen, että osaan kuitenkin pitää ihan hyvin puoliani - mikäli minua ahdistaa jokin asia tai kommentti, lupaan kertoa sen ihan niin kuin taannoinkin.

Oivallus

2011-12-08T17:51:00.001+02:00

Oivalsin maanantain ja tiistain välisenä yönä jälleen, että minä olen äiti ja äitinä minulla on kaikki valta ja voima ohjata lapseni elämää oikeaan uomaan. Tähän oivallukseen tarvittiin maratonipuhelu Skypessa siskoni kanssa. Koska en ole julma itsevaltias, halusin sitouttaa lapseni päätökseni taakse. Ja sen tein. Olin itsekin yllättynyt, kuinka näppärästi se kävi: lapsi asetti itse itselleen rajat minun tarvitsematta uhkailla, kiristää tai lahjoa häntä. Näillä mennään. Yritetään kouluun palaamista uudelleen joulun jälkeen ja turvaudutaan vanhaan tuttuun ammattiapuun, jonka lapsikin ottaa vastaan.

Oivalsin toisenkin asian: hyvää tarkoittavat ihmiset ja heidän apunsa voivat tuntua häiritseviltä silloin, kun viimeisillä voimilla mennään. Huomasin, että en jaksa enää ventovieraille selitellä asioita, joista olen kirjoittanut blogissanikin useaan otteeseen (kuten masennuksen vaikutuksesta ihmisen käytökseen) tai ainakin ajatellut itsekseni ihan selväksi (tässä ei olla liikkeellä jäniksen selässä). Pistin kommentoinnin pois edellisestä viestistä ihan oman mielenrauhani vuoksi.

Kiitos saamastani myötätunnosta.

"Kotini on hautani"

2011-12-03T13:46:00.003+02:00

Lapseni kouluun palaaminen ei näytä sittenkään edistyvän. Hän ei ole valmis palaamaan sinne takaisin. Hän tuntuu juuttuneen kotiin, turvaan kaikelta maailman pahuudelta. Se on huima muutos siihen, mitä hän oli vielä yhdeksännen vuoden syksyllä: luokkansa yksi parhaiten menestyvistä oppilaista, fiksu ja älykäs kuin mikä - vielä ennen joulua hän suunnitteli kohottavansa keskiarvoaan niin, että saisi koulun parhaimmin menestyneen oppilaan stipendin. Sitten tuli romahdus. Hän ei jaksanut lähteä kouluun.

Koulussa oltiin ymmärtäväisiä ja hän sai levätä vuoden pimeimmän jakson kotona. Tammikuussa hän palasi kouluun ja pääsi peruskoulusta hyvin arvosanoin. Hänen pelastuksensa oli ennestään erinomaiset arvosanat. Moni muu tuonikäinen nuori rämpii peruskoulunsa rimaa hipoen ja kun romahdus tulee, siitä seuraa melkoinen katastrofi.

Minun lapseni selvisi siis kunnialla vastoinkäymisestään. Hänen pääsynsä paikkakunnan lukioon ei ollut hetkeäkään vaarassa ja niin hän aloitti opiskelunsa. Ongelmat kuitenkin palasivat. Lapseni uupui jälleen. Päivien pimetessä hänen voimansa hiipuivat ja hän kieltäytyi menemästä kouluun. Jälleen uusi yritys vuoden vaihteessa - hänellä oli kunnianhimoisia suunnitelmia, kuinka hän suorittaisi rästiin jääneet tehtävät ja kokeet. Siihen hän ei kuitenkaan pystynyt. Maaliskuussa viime vuonna hän oli niin uupunut, ettei jaksanut palata enää kouluun. Kotoa käsin tenttiminenkään ei onnistunut, vaikka koulussa valikoitiin lapseni mieluisimpia aineita: matematiikkaa, fysiikkaa ja englantia.

On sanomattakin selvää, etten voinut jäädä toimettomaksi, kun huomaan lapseni tilan. Pidin yhteyttä kouluun ja etsin lapselleni ammattiapua. Käytin häntä ensin lääkärillä, sain hänelle lähetteen nuorisopoliklinikalle. Häntä hoitivat (ja hoitavat yhä, sillä hoitosuhde jatkuu edelleen) ammattitaitoiset psykologit ja psykiatri. Koulussa oltiin ymmärtäväisiä ja yhteistyöhaluisia. Meitä todellakin haluttiin auttaa, mutta lopulta lapseni ei ollut erityisemmin yhteistyöhaluinen. Hän kieltäytyi sovituista hoitokerroista yksi kerrallaan. Minä olin epätoivoinen ja sovittelin ja soittelin eri tahojen välillä.

Kesäloman päätyttyä kävimme jälleen koululla. Jälleen lapsellani oli suuria suunnitelmia rästien suorittamiseksi, ja rehtori tietenkin neuvoi, mitä pitää tehdä. - Eihän hän tiennyt, kuinka kevyissä kantimissa lapseni jaksaminen oli. Lapseni jaksoi käydä koulua hädin tuskin kaksi viikkoa ja sitten hän jäi kotiin. Samaan aikaan hän kävi tutkimuksissa, joissa todettiin, ettei hänellä ole Aspergeria, mutta on joustamattomuutta persoonallisuudessa. Kuitenkaan mitään estettä lukio-opinnoille ei ole, onhan lapseni kaikin puolin älykäs ja fiksu. Lisäksi hän on kohtelias ja muita huomioon ottava. Ainoastaan koulunkäynti ei suju häneltä. Hän ei pysty aloittamaan koulua ja hän pysyy järkähtämättömästi kannassaan.

Tällä hetkellä tunnen olevani umpikujassa. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Minulla on tunne, että lapseni mielestä häntä ei kuunnella tarpeeksi. Kuitenkaan en juuri muuta olekaan tehnyt kuin kuunnellut. Joustavana ihmisenä, kykenevänä muuttamaan suunnitelmia kovinkin lyhyen ajan kuluessa, en vain ymmärrä, mikä tässä oikeasti mättää. Olen elänyt työuupumuksen ja masennusjakson. Joka hetki, tai ainakin suurimman osan ajasta halusin toipua. Halusin käydä terapiassa ja halusin syödä lääkkeeni, jotta en jäisi kotini vangiksi. Lapseni mielestä vieraille puhuminen on ajanhaaskausta eikä lääkkeitä hän haluakaan ajatella. Sairaalajakso olisi hänelle valtava kauhistus.

Tunnen, kuinka uuvun lapseni uupumuksen äärellä. Jos hän olisi vaarallinen itselleen tai ympäristölleen, hänet voisi pakottaa tervehtymään, mutta koska hän on hiljainen hissukka, vaaraton itselleen ja muille, hän saa ihan rauhassa linnottautua kotiin eikä häntä voi kukaan enää pakottaa mihinkään vastoin hänen tahtoaan. - Mainitsiko minä jo, että hän on ihan kohta täysi-ikäinen? Sitten minulla on vielä vähemmän valtaa saada häntä ammattiavun pariin.

Adventtia

2011-11-27T14:59:00.000+02:00

Sataa kaatamalla, mutta en antanut sen haitata vaan kävin uimassa. Tosin ulko-ovella olin vähällä kääntyä takaisin, kun huomasin vedentulon määrän. Minähän en kuitenkaan ole sokerista ja kun kerran olin saanut kassinkin pakatuksi, tungin itseni sateen sekaan. En ollut ainut uimari, sillä vieraskirjassa oli tämänkin päivän kohdalla kiva määrä nimiä.

Ensin piti kuitenkin leikkiä putkimiestä vessassa, jossa haisee ihan hirveältä. Puhdistin viikko sitten pesualtaan hajulukon ja jouduin irrottamaan kaikki putket saadakseni töhnän pois. Laitoin putket mahdollisimman hyvin takaisin, mutta en ihan onnistunut, sillä vessaan tunkeutui järkyttävä viemärin haju. Laittelin lattiakaivoon menevää putkea entistä syvemmälle ja tungin tiivisteen entistä tiiviimmin paikoilleen. Sen jälkeen pyyhin kaikki viemäriputkien pinnat väkiviinaetikalla saadakseni bakteerikannan mahdollisimman pieneksi. Nyt alkin putki on ikävästi vinossa ja vessassa haisee etikka. Kohta rupean kuuraamaan vessan jollakin hyvänhajuisella pesuaineella (sitruunaista Fairya, etikkaa ja soodaa, sillä pitäisi haisut saada pois). - Vielä tämänkin jälkeen vitkuttelin, mutta sain sentään itseni liikkeelle.

Uiminen virkistää aina. Nyt kuivattelen itseäni ja keräilen voimia käydäkseni pyykin kimppuun. Minulla on paljon puhdasta viikattua pyykkiä sohvalla odottamassa kaappiin pääsyä. Lisäksi minun pitää pestä eilen lapselleni ostamani vaatteet. Kävimme yhdessä kaupassa ja ostin hänelle farkkuja ja paitoja. Lapseni on kasvanut valtavasti pituutta ja farkut piti ostaa kahta numeroa isommat. Hän on ollut koulusta poissa elokuusta asti, mutta nyt on jo toipunut niin paljon, että on aika palata takaisin koulun penkille.

Kävimme viime viikolla lapseni kanssa koulussa sopimassa lapseni paluusta ja saimme lämpimän vastaanoton. Voimme kuulemma aina tarvittaessa kääntyä koulun puoleen. Päädyimme ultrakevyeen lukujärjestykseen, jotta lapseni kouluun paluu onnistuisi mahdollisimman hyvin. Selvitin myös oman ja lapseni kannan: lapseni käy lukion, mutta kolmen vuoden aikataulu on hänelle aivan liian kireä. Olen onnellinen nykyisestä kurssimuotoisesta koulusta. Minä kävin luokallisen lukion aikanaan ja vastaavassa tilanteessa olisin joutunut jäämään luokalleni. Nyt lapseni voi jatkaa siitä, mihin jäi ennen sairastumistaan eikä ainutkaan hänen suorittamansa kurssi ole mitätöitynyt niin kuin luokallisessa lukiossa olisi käynyt.

Tunne-elämässäni on kovin hiljaista. Tunnen syvää turtumusta. Minun pitäisi olla valtavan surullinen ja vihainen tästä kaikesta, mutta en oikein saa yhteyttä tunteisiini. Siispä odottelen, kunnes toivun. Sen kuitenkin tiedän, että en tunne tuhoamistarvetta. Odotan kärsivällisesti, mitä tapahtuu.

Sillä aikaa jatkan elämääni. Valmistelen joulua siivoamalla täällä hieman ja laittamalla kynttilät ikkunoille. Aion myös paistaa pipareita torstai-iltana tekemästäni taikinasta. Viikonloput tuntuvat nykyään kovin lyhyiltä. Olisi niin paljon tekemistä, mutta voimat niiden tekemiseen ovat vähissä.

Juu-niin-aivan

2011-11-23T19:13:00.001+02:00

Siinä minä sitten istuin koulutuksessa ja yritin pistää parastani samalla, kun yritin olla provosoitumatta kollegan ärhäköistä tekstiviesteistä, kun asiat olivat huonosti milloin mistäkin syystä, ja minä hölmö menin vielä vastailemaan. Tunsin itseni äärimmäisen vaivautuneeksi tästä ja tukaluuttani lisäsi ihmiset, jotka tunkivat reviirini sisäpuolelle koulutuksen nimissä. - Ensi kerralla laitan kännykän kiinni ja kassiini, jotta saan olla häneltä rauhassa. Ehkä myös opin ottamaan rennommin ihmiset, jotka nyt vain kuuluvat siihen koulutukseen.

Illan hämärtyessä tallustelin bussiasemalle minulle ennestään tuttua katua pitkin ja nieleskelin itkuani. Tunsin itseni kovin surkeaksi enkä halunnut soittaa sille ainoalle ihmiselle, josta välitän. Piristyin sentään hieman tutuista paikoista. Tuossa oli pieni kallion nyppylä, jossa lapseni kiipeilivät ja tuolla pusikko, jonka takana alkoi suuri ja synkkä metsä ja siellä salaperäinen onkalo, joka pisti lasteni mielikuvituksen liikkeelle.

Bussin kupeessa olin yhä kahden vaiheella - soittaako vai eikö soittaa. En sitten soittanut hänelle. Soitin kuitenkin yhdelle toiselle, Parhaalle, joka ei kuitenkaan vastannut (eikä myöskään soittanut myöhemmin takaisin, niin kauaksi olemme etääntyneet toisistamme siitä, mitä olimme aikoinaan). Tunsin pienoista huojennusta, kun saatoin kääntää selkäni sille kaikelle ja lähteä kotiin.

Tänään olen pitänyt varani ja yrittänyt rakentaa rajojani entistä lujemmiksi. En halua tulla tallotuksi niin kuin olen ollut tämän syksyn aikana. En siis saa provosoitua vaikka provosoitaisiinkin.

Laskeskelen tarkoin matkani ihmisten ilmoille. Eivätkä keskeneräiset käsityöt ole bussimatkojen arvoisia. Löysin kuitenkin lähikaupasta lisää villalankaa kaulaliinaani varten. Voin käyttää säästyneen aikani ja vaivani vaikka neulomiseen. Myös makuuhuoneen lampusta ja työtuolista haaveilen sekä itselleni että lapselleni, mutta ne ovatkin sitten ihan eri tarina.

Tyttöjen ilta 2

2011-11-19T16:39:00.001+02:00

Tätä soittelen yhä uudelleen ja järjestelen ajatuksiani.

Tärkeä ei sitten vastannut minulle, enkä tavannut häntä. Tein työni, ja hyvin teinkin. Hyppäsin bussiin ja hurautin kotiin. Halusin vain olla yksin.

Nuoruudessani vastaavanlaisissa tilanteissa, kun joku ei vastannut minulle, olisin tuntenut, että nyt se on loppu - ihan kaikki meidän väliltämme. Enää en olisi halunnut nähdäkään koko ihmistä. Olisin tehnyt kaikkeni unohtaakseni hänet ja tunteeni. Olisin lähtenyt ravintolaan tyttöjen kanssa ja juonut itseni humalaan. Sitten olisin iskenyt jonkun ja vienyt hänet kämpilleni. Olisin harrastanut villiä seksiä koko yön ja aamulla olisin kiittänyt seurasta ja todennut niin kuin asia oli, että en muuta kaivannutkaan kuin seuraa yhdeksi yöksi. Tämä kaikki vain siksi, että tunsin itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, ehkä vihaiseksikin. Sain jonkinlaista lohtua viettämällä yö ihmisen kanssa, joka ei merkitse minulle mitään, vaikka se ei poistanutkaan menetyksen tuskaa.

Entä nyt...? Tunsin tarvetta juoda itseni humalaan. Tunsin myös tarvetta harrastaa villiä seksiä jonkun tuntemattoman kanssa unohtaakseni itseni. Mitä sitten tein? Join itseni humalaan ja vietin tyttöjen illan Facebookissa. Soittelin YouTubesta musiikkia ja keskustelin ystävien kanssa, kunnes minulle tuli paha olo viinistä ja väsymyksestä. Siinä kaikki. Sitten menin nukkumaan ja nukuin puoleen päivään asti.

Se, että Tärkeä ei vastannut minulle, tarkoittaa vain sitä, että hän ei vastannut minulle. En tunne pakottavaa tarvetta potkia häntä pois elämästäni. Itse asiassa mikään ei ole muuttunut. Hän ei vain vastannut minulle. Siinä kaikki.

Heräillessäni näin välähdyksiä hänestä: hänen ystävällisistä silmistään, joissa näin hellyyttä minua kohtaan; hänen syötävän hyvännäköinen takamuksensa farkuissa, hänen pitkät, herkät sormensa, välähdykset yhteisistä hyvistä keskusteluistamme. Minulla on monia hyviä muistoja, joita en halua häätää päästäni. Mitään ei ole alkanut eikä mikään ole päättynyt.

Vaikka en näkisi häntä enkä kuulisi hänestä enää koskaan mitään, hän kuitenkin kuuluu elämääni. Hän on se ihminen, joka sai minut herämään kuoleman kaltaisesta horroksesta, jota avioliitoksikin sanotaan. Hän sai minut tuntemaan eläväksi. Häntä minä halusin ja hänet minä halusin enemmän kuin ketään pitkiin aikoihin. Ja haluan hänet vieläkin. En kuitenkaan aio enää juoda itseäni humalaan, enkä missään nimessä aio soittaa tai lähettää hänelle humalaisia kaipuuviestejä. Ei, pitäisin huolen, että olisin selvinpäin, tietoinen, mitä tekisin.

Lankoja pitkin 2

2011-11-17T21:24:00.001+02:00

No lankoja pitkinhän se minun kollegani sitten tuli minun kimppuuni ja vielä mahdollisimman sopimattomaan aikaan. Oli kuulemma järkyttynyt purkauksestani, kun totesin, että hän ei ole minun pomoni enkä minä hänen ja että meillä on yksi yhteinen pomo. Suosittelin myös pomon kanssa juttelemista, kun näitä epäselvyyksiä työjaossa näkyy esiintyvän jatkuvasti hänen kanssaan. Tietenkin sain kuulla sitten kunniani. Minun asenteessani kun on kuulemma niin paljon moittimisen varaa.

Sen vielä kestin, mutta kun hän soitti minulle uudemman kerran, rupesin jälleen itkemään. Se nainen on itkettänyt minua enemmän kuin kukaan muu ihminen pitkiin aikoihin. Ja se on paljon se. Senkin sain kuulla, että hän on huojentunut aikaisemmista keskustelukerroistani. Minua ei se tieto kuitenkaan lämmitä, sillä tuntuu siltä, että hänen mielenrauhansa revitään minun mielenrauhani kustannuksella. Näin huonosti minua ei ole kohdeltu töissä aikoihin. Harkitsen jo rauhoittavien aloittamista tai ainakin masennuslääkeannoksen väliaikaista nostamista, kun tuntuu niin kurjalta löytää itsensä itku kurkusta milloin mistäkin ihmetilanteesta. Hän syytää suustaan mitä sylki tuo ja seuraavassa hetkessä hän on jo kieltämässä, mitä on tullut sanottua.

Tänään sitten sain lähestyttyä lapseni rehtoria sähköpostiviestillä, jossa pyysin mahdollisuutta päästä juttelemaan lapseni koulunkäynnistä. Tuntuu, kuin iso tulppa olisi poistunut, kun sain sen vihdoinkin tehtyä. Olen moittinut itseäni, kun en ole yhtä kirjettä saanut aikaiseksi, jotta tapaaminen olisi voitu järjestää paljon aikaisemmin.

Eilen sitten lähestyin myös Tärkeää viestillä. Halusin tietää, milloin hän lukee viestini, joten laitoin siihen kuittauspyynnön mukaan. Edellisellä kerralla hän kuittasi, mutta tänään kuittausta ei ole tullut. Loukkaannuin - tunsin itseni hyljätyksi ja syrjään sysätyksi. Häpesin - olin tunnustanut tarvitsevuuteni myöntämällä, että haluaisin nähdä hänet, kun seuraavalla kerralla käyn paikkakunnalla. Suutuin - mykkyyskin on pahempi kuin selkeä "ei". Potkaisisi minut pois Facebookista ja elämästään, niin tietäisin pysyä kaukana hänestä. Minä en siihen pysty, enkä sitä halua. Hän tekisi minulle palveluksen heittäessään minut Fece-kavereistaan.

Kirvelevin mielin tunnustin tosiasian ja toisenkin: Minulla ei ole tilaa hänen elämäänsä nyt, kun minä olin valmis tekemään tilaa hänelle. Minun olisi ollut parempi olla lähettämättä viestiä. Olisipa ainakin säilynyt illuusio, että tuolla jossakin on ihminen, joka ajattelee minusta yhtä lämpimästi kuin minä häntä.Se itkettää minua.

Ja naurattikin minua hieman: käsittääkseni me olemme yhä puheväleissä, ainakin minä olen, vaikka Tärkeä ei tunnu olevan minun kanssani. Mietin, mitenkähän päin Tärkeä asettuisi, jos vielä naputtelisin tämän hänelle tekstiviestinä matkalla sinne tai takaisin.

Tyttöjen ilta

2011-11-16T17:56:00.001+02:00

Ainahan voi pitää tyttöjen iltaa, mennä vaikka tanssiravintolaan ja ilmoittaa kaikille hakijoille, ettei seura kiinnosta, kun on niin paljon puhuttaavaa tyttöporukassa. Minä olen tehnyt niin joskus nuorempana ja rakastuneena. Tyttökaverit kuitenkin tanssivat, kun tykkäsivät tanssimisesta. Sitten en enää lähtenytkään heidän kanssaan ulos. Vieraannuimme ja lopetimme yhteydenpidon. Kun minä olin niin omistautunut parisuhteelleni eikä minua haitannut, vaikka mies ei ollut omistautunut ihan yhtä paljon kuin minä vaan kävi kavereiden kanssa ulkona ihan niin kuin aina ennenkin.

***

Viime yönä näin pitkästä aikaa unta tulevasta entisestäni. Kourin häntä takaapäin vatsasta ja totesin hämmästyneenä, että hänhän on tosiaankin laihtunut. Enää ei ollut tietoakaan siitä piukeana pullottavasta rasvakerroksesta, jota hän kantaa vatsaontelossaan. Muistan ihmetelleeni, miksei hän sulattanut sitä ihrakerrosta jo aikaisemmin, jos se olikin näin helppoa, sillä hänen terveytensä on ollut vaarassa vaikka kuinka kauan. Tiirailin hänen kasvojaankin ja huomasin, että nehän ovat jälleen ihan silkoiset, kuin nuorella miehellä, ei enää jälkeäkään ennenaikaisesta vanhenemisesta.

En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista halua palata takaisin. En edes siinä unessa. Ei ollut minkäänlaista halua, pelkkää kylmäkiskoisuutta vain.

Lankoja pitkin

2011-11-16T17:22:00.001+02:00

Syöksähdin linjoja pitkin tulevan entiseni kraiveliin ärhäkästi kiinni, kun sain selville käräjäoikeudesta, että tuleva eksäni on kyllä saanut tiedon avioerohakemuksestani, mutta hän ei ole toimittanut käräjäoikeuteen omaa osuuttaan eli kuittausta siitä, että on saanut tiedoksiannon. Ilman tätä kuittausta ei voida toimittaa avioliittoamme hengiltä, lopullisesti päättyneeksi. Jos ei mies sitä allekirjoitusta vapaaehtoisesti toimita, lähetetään käräjäoikeudesta haastemies hakemaan nimmari. Tarkistin käräjäoikeudesta, että saan sen samaan hintaan kuin jos mies olisi vähän yhteistyöhaluisempi.

Singahdin samalla myös toimittamatta jätetystä omaisuuden osituksesta ja laatimattomasta elatussopimuksesta nuoremman lapsemme osalta. Lisäksi mainitsin, että lapsemme on edelleen kirjoilla vanhassa osoitteessa, koska isänsä ei ole piitannut tuon taivaallista, eikä ole hoitanut omaa osuuttaan. Kuulemma on ollut niin kova kiire, ettei ole ehtinyt paneutua asioihin. Jälleen hän mainitsi, ettei taloa kannata myydä, koska siitä saa niin paljon takkiin, mutta siitähän minä en kuulemma piittaa. Sitä paitsi hän on kerännyt maksuja, joita en ole ottanut huomioon.

Keskeytin hänen valitusvirtensä (vanha virsi) sanomalla kitkerästi, että minua ei kiinnosta yksityiskohdat vaan se, että sopimukset tulee laadittua ja nimet alle. Kiitos! Ja katkaisin puhelun. Hetken odotin sydän pamppaillen, että mies soittaa takaisin kiukkuisena ja julistaa, ettei hänelle isketä luuria korvaan, ihan vain tottumuksen voimasta. Ei kuitenkaan soittanut, mikä oli ihan hyvä se.

Joudinpa sitten singahtamaan toisenkin kerran linjoja pitkin, mutta sen tein hienovaraisemmin. Tiedustelin kollegaltani - siltä, jonka mielestä hänen ongelmansa johtuvat lähinnä minusta - tietääkö hän mitään siitä ilmeisestä väärinkäsityksestä, jonka kohteeksi eräs yhteisesti tuntemamme töistä tuttu on joutunut. Kollega kun on halunnut toimia viestinviejänä meidän tahon ja kyseisen väärinkäsittäneen tahon välillä, koska kollega osaa omasta mielestään parhaiten hoitaa asioita ja koska hän pelkää, että minä sotken hyvät välit tuon tahon kanssa. Kyseinen erillisjärjestely on nyppinyt minua siitä lähtien, kun sain pomoltani kuulla, ettei tällaisesta ole sovittu hänen kanssaan vaan se on kollegani oma tulkinta asianlaidasta.

Vastausta viestiini yhä odotellessa. Selvitän asian oikean laidan heti huomenna. Sen jälkeen aion esittää kollegalleni, että siirrymme normaalikäytäntöön.

Ja sitäkin ihmettelen

2011-11-12T17:52:00.000+02:00

että jos ihmisellä on ollut energiaa hankkia itselleen lääkärinpaperit valheellisin perustein, miksi hän ei käyttänyt energiaansa lääketieteen opiskeluun. Aikanaan hän olisi valmistunut ja saanut ihan oikeat lääkärin paperit. Laihon tapaus mielessäni.

Kuinka kauan - isäinpäivän aattona

2011-11-12T16:35:00.001+02:00

Kuinka kauan kestää, ennen kuin minut saavuttaa tieto eron virallistamisesta? Olen hakenut lopullista eroa yli kuukausi sitten, mutta mitään ei ole kuulunut käräjäoikeudesta.

Entä kuinka kauan kestää, että aikuinen mies saa annettua maistraattiin kirjallisen hyväksymisensä, että kuopus asuu luonani eikä meidän entisessä yhteisessä kodissaan? Eihän kuopus ole nähnyt isäänsä liki puoleen vuoteen kuin kolme kertaa, tunnista kahteen kunakin kertana. Maistraatti on ystävällisesti lähestynyt miestä asian puitteissa kokonaista kaksi kertaa, kun ensin tein muuttoilmoituksen kesäkuussa itsestäni ja lapsesta, ja toisen kerran, kun rupesin maistraattiin ihmettelemään ääneen, miksi muuttoilmoitus ei olekaan loppuunkäsitelty osaltamme. Siihen taas heräsin, kun visalaskuni olikin päätynyt entiseen osoitteeseen postiosoitemuutosilmoituksen loputtua.

Minua neuvottiin, että lapsen pitäisi tehdä itse muuttoilmoitus, soittaa vaikka muuttonumeroon. Sanoin, että kun se ei onnistu lapseltani, siksihän minä soittelenkin ja yritän järjestellä asioita hänen puolestaan. Eikä hänellä ole vaadittuja pankkitunnuksiakaan, joilla muuttoilmoituksen voisi hoitaa netin välityksellä. Koska mitään ei siis tapahdu ilman myötävaikutustani, jää ainoaksi vaihtoehdoksi kirjallinen muuttoilmoitus - siis lomaketta täyttämään ja sitä postittamaan.

Entä kuinka kauan kestää oma vastenmielisyyteni isäinpäiviä kohtaan? En ole juuri koskaan sietänyt isäinpäiviä ihan historiallisista syistä. Omaa isää ei ole tehnyt koskaan mieli juhlistaa, ja vaikka äidin mies onkin hyvä mies, hän ei ole koskaan ollut isänä minulle, mistä olen kiitollinen hänelle. Isäinpäivät ovat tuntuneet aidosti juhlimisen arvoisilta ehkä ainoastaan silloin, kun lapset olivat pieniä ja mies sentään yritti olla isänä lapsilleen. Nyt en sellaista huomaa, en ole huomannut vuosikausiin, mikä on lisännyt vastenmielisyyttäni juhlapäivää kohtaan. - Jätän siis isäinpäivän juhlimisen väliin myös tänä vuonna.

Klo 17.53

Lapseni tiedusteli varovaisesti minun mielipidettäni joulunvietosta. Laskin leikkiä ja kysyin, haluaako hän joululahjoja. Entä joulupukki, tilaammeko me senkin...? Sitten vakavoiduin ja rohkaisin häntä viettämään joulua isänsä kanssa juuri niin paljon kuin itse haluaa. (Minähän vietän lapseni kanssa käytännöllisesti katsoin melkein kaiken vapaa-aikani, joten olisi silkka oikeus ja kohtuus, että isänsä ottaisi lapsen edes jouluna.) Sanoin lapselleni myös, että voimme syödä niin monta jouluateriaa kuin hän haluaa. (Tietenkin pidän hänet, ellei isänsä huoli häntä luokseen edes jouluksi.)

Kantaa se sittenkin

2011-11-06T19:21:00.003+02:00

Lopulta olin niin väsynyt, että suorastaan tärisin sisäisesti. Sotkeennuin aikatauluissa ja kulkuneuvoissa, aiheutin itselleni harmia joutumalla väärään aikaan väärään paikkaan väärällä kulkuneuvolla. Onneksi kuitenkin pystyin myös pelastamaan itseni väsymyksestäni huolimatta. Sain kuitenkin tärinän vaimenemaan. Siihen tarvittiin paljon unta ja useita vapaapäiviä, joina olen tehnyt vain sitä, mitä olen jaksanut. Olen siis lähinnä maannut ja katsonut tv-ohjelmia. Maata ei kuitenkaan jaksa ihan jatkuvasti, kaipaan taas ammatillisia haasteita.

Huomenna on jo ihan helppo mennä töihin, kun sisuskalut eivät enää tutise. Valmistaudun henkisesti tulevaan kiireiseen ja ammatillisesti vaativaan kuukauteen. Häädän takaraivossa lymyävää pelkoa tulevaisuudesta, töitteni kesto on ollut tähän saakka aina rajallinen, niin myös tällä kertaa, ja se huolettaa hieman. Haaveilen turvatummasta tulevaisuudesta. En kuitenkaan jaksa pelätä aivan koko aikaa vaan tunnen myös luottamusta - elämä kantaa kuitenkin.

Eilen sisustin huoneeni punaisella. Vaihdoin kesäiset lakanat syksyisiin punaoransseihin. Levitin punaiset matot molemmille puolille sänkyä. Punaisten lakanoiden välissä näen intohimoisia unia.

Mitä te sanoisitte miehestä, joka lukee sähköpostejaan viideltä aamuyöstä...? Eikö sellaisesta voisi tykätä, vaikka ihan vähän vain? (Miten ihminen muuten tekee hereillä viideltä sunnuntaiaamuna paitsi lukee sähköpostejaan?)

Uuvuttaa

2011-10-30T15:27:00.000+02:00

Olen väsynyt. Tunnen, kuinka uupumus vaanii selän takana, ja yritän häätää sen pois. Välttelen kaikkea, mikä imee voimat - hankalia ihmisiä, siivoamista, asioiden ja tavaroiden järjestelemistä. (Ja sitten tunnen pienoista tyytymättämyyttä itseäni kohtaan ja viihtymättömyyttä omassa kodissani kaikkialla muualla kuin omassa sängyssäni.)

Teen pieniä asioita, joista pidän - käyn uimassa, leivon sämpylää, joskus pullaa. Luen kirjaa, istun tietokoneella, rupattelen ystävien kanssa netissä. Puhun siskolle Skypeen maratonpuheluita. Ennen kaikkea juttelen Tärkeälle. Hän tulee uniini ja valvetilaani. En voi olla hänelle vihainen enkä siksi häädä häntä ajatuksistani. Pääni sisällä hän kuuntelee minua ja katsoo minua ymmärtäväisesti, sanoo jotakin kannustavaa, niin kuin oikeastikin joskus silloin, kun vielä näin häntä päivittäin. Epäilen, että minun pitäisi luopua hänestä, häätää hänet unistani ja ajatuksistani. En kuitenkaan tee sitä, sillä saan hänestä lohtua.

Nyt on helpompaa, kun hankala työkaverini on rauhoittunut hieman ja hän on aika paljon poissa työpaikalta. Voin keskittyä omaan työhöni. Pidän työstäni kovasti. Silti olen uupunut, koska työtaakkani on paisunut kohtuuttoman suureksi ilman palautumismahdollisuutta. Haaveilen ajasta, jolloin saan levätä. Odotan kiireen loppumista, aikaa, jolloin voin lopettaa ylitöiden tekemisen ja ehdin tosissani keskittyä työhöni.

Halki, poikki ja pinoon

2011-10-23T14:05:00.001+03:00

Takana kiireinen ja vaiheikas viikko alusta loppuun saakka. Heti alkuviikosta olin eräässä tilaisuudessa, jonne toivoin myös Tärkeän saapuvaksi, mutta hän ei ollut siellä. Olisin halunnut jutella ja kysyä kuulumisia, pysyä siis ihan kevyellä linjalla. Tässä väsymyksen tilassa minusta ei olisi ollut kääntämään elämääni eikä sydäntäni hänen tutkittavakseen.Tilaisuus oli kuitenkin ihan onnistunut. Vaikka en tärkeää nähnytkään, olen ihan tyytyväinen, että menin itse sinne. Näin tuttuja juuri sopivasti ja ehdimme vaihtaa kuulumisiakin ennen kuin minun piti jatkaa matkaa.

Loppuviikko meni sitten väsyneenä ja muita asioita murehtiessa. Olen nyt painanut pari kuukautta töitä ilman hengähdystaukoa ja se alkaa näkyä ja tuntua. Onneksi tilanne helpottuu nyt hieman ja ehdin hieman palautua ennen kuin näännyn uupumukseen. Työkiireiden lisäksi työkaverini on aiheuttanut murhetta ja päänvaivaa omien ongelmiensa vuoksi myös minulle. Hän nimittäin näki ongelmiensa syyksi minut, vaikka oikeasti niiden syy on ihan jossakin aivan muualla. Tätä vyyhteä olemme sitten selvitelleet yhdessä ja erikseen. Onneksi hän on älykäs ja ennen kaikkea sitkeä nainen eikä luovuttanut ennen kuin saimme puhuttua asiat halki poikki ja pinoon. Minähän tunnetusti vetäydyn silloin, kun rauhaani uhataan. Nytkin jo etsin pakotietä oman pääni sisälle, kun en fyysisesti päässyt karkuun tilannetta.

Nyt olen toiveikas tilanteen suhteen. Me teemme niin tiivistä yhteistyötä, ettei siihen mitenkään sopisi henkilökohtaiset ristiriidat. Tiedän kuitenkin, että voimavarani ovat rajalliset, ja sen rajan reunamilla liikutaan yhä. En olisi millään jaksanut yhtään ylimääräistä vääntöä elämässäni.

Aika aikaansa kutakin

2011-10-15T19:39:00.000+03:00

Jätin avioerohakemuksen alkuviikosta postin vietäväksi, en ihan ensimmäisenä mahdollisena eropäivänä, mutta melkein. Se tärkeä päivä nimittäin sattui viikonlopuksi, eikä minulla ollut tulostuspaperia ennen kuin kaupat aukesivat maanantaina.

Aikanaan sitten kihlakunnanoikeus muistaa minua kirjeellä, jossa se kertoo tuominneen minut ja miehen avioeroon sekä 45 euron laskulla. Olisi ollut komeaa saada avioero 10.10., liputuspäivänä. Myös 13.10., kansallinen epäonnistumisen päivä tuntuisi ihan kivalta, sillä elämäni pahin mokahan koko avioliitto oli loppujen lopuksi.

****

Minulla on kiinalainen ystävä, johon olen tutustunut työni kautta. Autamme toinen toisiamme tekemällä pikkupalveluksia. Viimeksi autoin häntä tietokoneasioissa. Hän puolestaan tuo minulle omenoita ja toisinaan hän katsoo käteni elämänviivoja. Yleensä hän sanoo, että minulla on hyvät viivat ja hyvä elämä. Joitakin päiviä sitten hän kuitenkin rupesi kertomaan hieman enemmän elämästäni, miten hän näkee sen käsieni viivojen avulla.

Ensin hän oli hyvin hämmentynyt. Hän halusi tietää, kenen kanssa oikein asun. Kerroin hänelle ensimmäisen kerran erostani. Sitten hän huojentui ja rupesi kertomaan. Minusta hän sanoi, että minulle työ on tärkeää. Olen ahkera enkä halua puhua roskaa. Kun puhun, puhun asiaa. Hän kuvaili miestäni laiskaksi ja itsekkääksi, joka syö paljon, mutta ei tee mitään. Minä joudun tekemään kaiken. Hän kuvaili miestäni komentelevaksi ihmiseksi, joka puhuu paljon, mutta roskaa. Hän ei tiedä, mistä hän puhuu, silti hän puhuu paljon ja yrittää olla viisas.

Lapseni ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Nuorempi puhuu paljon, mutta hän on viisas niin kuin minäkin. Ystäväni kysyi, haluanko minä uuden miehen. Sanoin, että totta kai, mutta en juuri nyt, vasta myöhemmin. Hän sanoi, että saan uuden miehen kahden vuoden päästä. hän on parempi kuin minun mies, joka minulla on nyt. Tämä minun uusi mieheni ei puhu paljon, mutta hänellä on hyvä sydän. Sanoin ilkikurisesti, että nyt minä odotan vuotta 2013 ja uutta miestäni. (Koko ajan ajattelin Tärkeää ja tunsin itseni haikeaksi.)

Tämän kaiken kerrottuaan hän kysyi, onko hän nähnyt oikein. Sanoin, että näin on. Tällaisen käsityksen minäkin olen saanut miehestäni ja lapsistani. Ainoastaan ruuanlaittoasia ei ole ihan niin kuin ystäväni näki. Mies kyllä tekee ruokaa, mutta yleensä silloin, kun on vieraita. Ystäväni halusi tietää, uskonko minä siihen, mitä hän sanoo. Sanoin vilpittömästi, että uskon. Seuraavana päivänä hän sanoi, että hän voi kertoa minulle ihan kenestä ihmisestä vain, jos kerron ystäväni syntymävuoden. Kiitin häntä ja lupasin kysyä jonakin päivänä, kun ei ole kovin kiireistä. (Ja jälleen ajattelin Tärkeää ja tunsin itseni haikeaksi.)

Flunssan kourissa, mutta ei ihan houreissa

2011-10-08T21:11:00.000+03:00

Työkiireet ovat vieneet voimiani. Sitten iski flunssa. Olen viettänyt tämän päivän sängyssä katsomassa televisio-ohjelmia. Välillä olen nukkunutkin, ja nyt tuntuu olo jo kohtuullisen hyvältä. En kuitenkaan ole ihan kunnossa, sillä kylmä hiki kihosi pintaani pyörähdettyäni lähikaupassa hakemassa viikonloppuruokia.

Rahat ovat kovin vähissä jouduttuani maksamaan talon kiinteistöverosta oman osuuteni, mutta tieto palkkapäivästä viikon päästä lohduttaa hieman kurjaa oloani. Viikko sitten käänsin väliaikaisen taloudellisen kurjuuteni hyödykseni ja rupesin pudottamaan painoani. Lopetin liian kalliiksi käyneet (lounas)ravintolalounaat ja rupesin kantamaan taas eväät töihin. Ruokin itseni ja lapseni sillä rahalla, mikä minulle uppoaisi yhteen ravintolalounaaseen. Pystyn myös säännöstelemään annokset kohtuullisiksi ottamalla evästä mukaani kohtuullisia (niukkoja) määriä.

Tiedän, että minulla on korvien välissä jotakin vikaa, koska maksulliseen ruokapöytään tullessani sorrun jatkuvasti siihen ansaan, että pitää syödä koko rahan edestä. Vatsahan siitä venyy, ja vyötärönseutu, ei muuta. Kuitenkaan kotona ja työpaikalla syödessä mokoma ei vaivaa minua. En syö omaa jääkaappia tyhjäksi enkä töissä rohmua muiden eväitä.

Evääni ovat nykyään kevyitä mutta ravitsevia. Syön paljon raakoja juureksia ja vihanneksia. Itse valmistamani vihannes- ja sienikeitot vievät nälän koko päiväksi. Syön mahdollisimman vähän viljatuotteita ja vehnää suorastaan välttelen. Myös sokeri on miltei kokonaan pannassa. Kotona syön lihaa ja kalaa. Arvelen, että saavutan vielä hyviä tuloksia painonpudotuksen suhteen enkä aio palata takaisin lounasravintolan asiakkaaksi palkkapäivän jälkeenkään. En ole myöskään kärsinyt nälän tunteesta kertaakaan työviikon aikana. Tänään, kun flunssan heikentämänä jaksoin ainoastaan keittää teetä itselleni, tunsin lievää nälän tunnetta, mutta häädin sen kukkakaalin palasilla ja kalkkuna-vihannesvoileivällä.

Mutta eihän minun pitänyt ruokavaliostani puhua vaan siitä, että olen lyhyen ajan kuluessa tavannut kaksi aivan ihanaa blogiystävää. Vietin kummankin kanssa (erikseen) puheliaita tunteja, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Tuntuu - jälleen kerran - aivan uskomattoman ihanalta huomata, miten paljon on yhteistä puhuttavaa blogeihin pohjautuvan ystävyyden pohjalta. - Kävi siis niin kuin muidenkin blogiystävien kanssa. - Joku onkin jossakin sanonut, että blogien välityksellä oppii tuntemaan ihmisen sisimmän ja jokapäiväisessä elämässä taas tutustuu pintaan. (Hän myös jatkoi, että pitäisi tuntea sekä pinta että sisin, jotta voisi tuntea koko ihmisen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.) Kummankin blogiystävän kohtaamisesta jäi hyvä mieli ja tieto siitä, että tapaamme vielä, aikanaan.

Oi, onnellinen

2011-09-29T20:48:00.003+03:00

Oi, onnellinen on hän, joka löytää rakkauden, joka ei vaadi, ei vaivaa, ei valtataistelua. Oi, sitä onnellista ihmistä, joka ei tarvitse toista täyttämään sielussaan ammottavaa aukkoa. Juuri sellaisen rakkauden minäkin haluaisin.

Tikitys sanoitti elämällä sen, mitä myös itselleni kaipaan. Vielä ei ole ollut sen aika, mutta luulen, että vielä joskus minuakin onnistaa.

Viime aikoina olen availlut kuopukseni umpisolmuja, jotka luonnollisesti ovat myös minun. Niistä ei kuitenkaan sen enempää tällä kertaa. En osaa enkä halua puida lasteni asioita julkisesti.

Välimaastossa

2011-09-17T15:35:00.000+03:00

Tämä viikko on ollut varsin kummallinen. Olen rientänyt paikasta toiseen, pitänyt sateenvarjostani kiinni, pyrkinyt pysymään jalat maassa, mahdollisimman kuivin jaloin, ettei käy maijapoppaset. Olen surrut, kaivannut, itkenyt. Olen ollut ällistynyt, hämmästynyt ja huojentunutkin.

Olen huolehtinut töiden lisäksi lapseni asioista, soitellut ja sovitellut aikatauluja. Olen tehnyt lyhyitä työmatkoja ja osallistunut lyhytkoulutukseen. Olen kokoustanut, puhunut töihin liittyvistä visioista. Olen saanut tämän vuoksi kovasanaista torjuntaa, minkä vuoksi olin palasina pitkään, mutta myös ymmärrystä, kannustusta ja lohdutustakin, minkä vuoksi toipumiseni oli mahdollista. Koko ajan ajattelen, että tämä olisi aivan ihanteellinen työ, vain yksi puuttuu ja sen mukana syvin sitoutuminen. (Sitouduin siihen toiseen ympäristöön ja ihmisiin koko sydämelläni.) Pyrin kuitenkin pääsemään tunteen yli, ohi ja miksei vaikka ali, ellei muu auta. Jos minua ei huolittu sinne toiseen, niin täällä minua tarvitaan - vilpittömästi ja suorasanaisesti sanottuna. Se on paljon, kun pomo sanoo niin suorilta käsin, nikottelematta.

Häilyn jossakin uskon ja epäuskon välimaastossa. Ehkäpä tämä tästä. (Silloin joskus siellä toisaalla toivoin, että menisin pois ja saisin pitää Tärkeän, entistä lähempänä, huolekkaammin tärkeämpänä. Nyt olen poissa. Eikä muuta.)

Väliaikahuokaus

2011-09-13T19:32:00.004+03:00

Lapsellani ei ole Aspergeria - nyt vasta uskalsin kirjoittaa sen kokonaan tähän. Silti hän on aivan erityinen kaikin puolin. Hänen älykkyytensä, lahjakkuutensa ja sosiaaliset taitonsa todettiin olevan joko keskitasoa tai sen yläpuolella. Kuitenkin lapseni ongelmat ovat totta, ja nykytietämyksen mukaan ne johtuvat tietynlaisesta mielen jäykkyydestä. Lapseni on kykenemätön joustavuuteen tai tilannekohtaiseen ongelmaratkaisuun. Usein hän näkee puut, mutta ei metsää. Jos hänen elämässään ilmenee yllättäviä muutoksia, hän jumiutuu ja menettää henkisen ja fyysisen toimintakykynsä. Hän lamautuu.

Olen nähnyt lapseni lamautuvan aika monta kertaa, ja se huolestuttaa minua. Minua huolestuttavat myös lamautumisen kerrannaisvaikutukset. Äitinä haluan hänet kuntoon. Haluan myös tuuppia (lempeästi mutta määrätietoisesti) lukion loppuun, jotta hän pääsee jatkamaan opintojaan, Korkeakoulussa hän pystyy organisoimaan oman elämänsä juuri niin kuin itse haluaa.

Ilman muuta lapseni tarvitsee terapiaa. Lapseni testannut neuropsykologi lupasi jatkaa lapseni kanssa, mikäli hän ja minä päädymme tähän ratkaisuun. Ja päädymmehän me, myös lapseni, mikäli tunnen häntä yhtään. Se toinen psykologi, alkuperäisempi, ei tuntunut sopivan lapseni temperamenttiin. Eikä vastentahtoisesta hoidosta ole mitään hyötyä. Henkilökemioiden pitää sopia yhteen - se on onnistumisen ensimmäinen edellytys.

Hur-laa ja hieman yhteisöllisyydestä

2011-09-07T12:29:00.003+03:00

Hur-laa!

Työkkärissäkin on lukutaitoisia, ajattelemaan kykeneviä ja oikeudenmukaisia tätejä. En saanut langan päähän sitä riemuidioottia, jota "omavirkailijaksenikin" kutsutaan, mutta hänen empaattinen työkaverinsa korjasi päätöksen myönteiseksi, ja niin olen oikeutettu korvauksiin työttömyyspäivinä - ja niitähän on vielä jokunen jäljellä.

En siis olekaan ajautumassa taloudelliseen konkurssiin, vaikka tilini on tällä hetkellä vielä vähän tyhjä. Kuitenkin asia korjautuu muutaman päivän sisällä, kunhan saan hoidettua muutaman muodollisuuden

Klo 23.11 Otin linkin pois.

On vielä yksi toinen hur-laa, joka oli hautautua melankoliaani. Isä tapasi maanantaina kuopuksen ensimmäisen kerran miltei kolmeen kuukauteen. Kaksi tuntia - niin, onhan se parempi kuin ei yhtään mitään. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoakaan.

Eihän tässä ole varaa edes masennella

2011-09-06T17:30:00.006+03:00

Tänään sitten ihan toisenlaisissa tunnelmissa.

Huomasin nimittäin, ettei tässä olekaan varaa masentua, sillä ensinnäkään minulla ei ole siihen tarvittavaa varallisuutta ja toiseksi tarvitsen toimintakykyäni. En siis suostu masentumaan nyt.

Eräs riemuidiootti työvoimatoimistosta on katsonut parhaaksi julistaa minut täystyllistetyksi vaikka teen töitä sivutoimisesti. Se lukee työkkäriin toimittamassani työsopimuksessa selkeästi.

Soitin tälle "omavirkailijalleni" eilen, sillä hän ei ollut lähettänyt lausuntoa, vaikka olin toimittanut työsopimuksen viikko sitten. Kysyin, mikä tässä on epäselvää, mutta hän ei osannut selittää. Etsin koneeltani sinne skannaamani työsopimukset, edellisen ja tämän uusimman, vertailin niitä silmämääräisesti ja ihmettelin ääneen, mikä siinä on vikana. Sama sopimus, mutta eri päivämäärä. Edellisellä kerralla minut oli katsottu osittain työttömäksi.

En silloin muistanut, mitä oli eri tavalla edelliseen vastaavankaltaiseen tilanteeseen. Nyt muistan: olin skannannut tysopimukseni suoraan liiton kassaan eikä työvoimatoimisto päässyt hämmentämään soppaa. Nyt pääsi sillä seurauksella, että olen siis täystyöllistetty. Työvoimatoimiston mukaan.

Tästä alkaa pirunmoinen soittorumba. Ensin soitan "omavirkailijalleni" ja vaadin selitystä a) miksi hän oli päätynyt tähän tulokseen b) miksi hän ei ollut soittanut minulle takaisin, vaikka oli luvannut, mikäli työsopimuksessa on jotakin epäselvää c) voinko vaihtaa omavirkailijaa sellaiseen, joka osaa ajatella ja toimia? Tosin tuon taidan esittää vasta, kun tämä prosessi on ohi, ihan varmuuden vuoksi vain.

Sen jälkeen soitan esimiehelleni ja valitan työkkärissä saamastani kohtelusta ja kysyn tarvittavia täsmennyksiä. Soitan myös työttömyyskassaani ja kysyn, mitä on tehtävissä. En pysty valittamaan tästä päätöksestä työkkäriin vaan valitusoikeuteni astuu voimaan sitten, kun kassa on päättänyt jotakin kummallista.

Unohdinko mainita, että Visa on tapissa ja pankkitilillä on joitakin kymmeniä euroja ja palkkapäivä vasta kuukauden lopussa.

Vamos. Kieli keskellä suuta. Nyt ei ole varaa mokailla.

Klo 17.45 Ehkä en sentään soita esimiehelle ihan heti toiseksi vaan vasta sitten, jos tarvitsen hänen apuaan.

Palasina

2011-09-05T13:14:00.005+03:00

Masentuneet aivoni keksivät pirullisia solmuja ajatusmaailmaani. Haluatteko kuulla, mitä ne nyt ovat keksineet? Ei se mitään, kerron kuitenkin. Masentunut mieleni uskottelee minulle, että kukaan tässä maailmassa ei oikeasti välitä minusta. No, ehkä lapseni ja äiti ja sisarukset, mutta muut eivät välitä, olenko olemassa. Näkeehän sen blogistanikin, ettei kukaan välitä minusta. Täällä minä avaudun paskasta olostani, mutta kukaan ei välitä. Aivan hyvin voisin olla vaikka kuollut. Aivoni tarjoilevat minulle mahdollisuutta - pääsisin rauhaan.

Olen kuitenkin niin terve, että en tartu syöttiin. Koska olen synnyttänyt tähän maailmaan kaksi lasta, minulla ei ole oikeutta luovuttaa kesken kaiken.

Tunnen myös tarvetta heittäytyä lattialle parkumaan, kuinka minusta ei välitä kukaan. Nyyhkisin ja valittaisin ääneen, kunnes joku tulisi vakuuttamaan, että kaikki on hyvin. Onhan hänkin tässä eikä koskaan jätä minua yksin, ellen niin halua. Mutta enhän minä tee niin. Kuitenkaan kukaan ei tulisi lohduttamaan ja siinä sitten olisin yksin ja nolona. Joutuisin kuitenkin nousemaan omille jaloilleni jatkaakseni matkaani. Parempi siis, etten heittäydy. Saisin kuitenkin vakuuden, ettei minusta välitetä. On myös helpompi olla ottamatta ihmisiin yhteyttä, kuin ottaa torjutuksi tulemisen riski.

Tiedän myös, että masentuneet aivoni eivät ole erehtymättömiä. Päinvastoin. Ne kertovat minulle vääristyneitä totuuksia, joilla ei ole todellisuuden kanssa juuri mitään tekemistä. On totta, että ihmisia ei pyöri ympärilläni tungokseen asti, mutta en ole aivan täysin merkityksetönkään. Aivan pakko olla jokin merkitys. Pystyinhän lohduttamaan sitä onnetonta kaverianikin toissailtana ja monia muita.

Sitäkin mietin, että miksi minun pitää juuri nyt masentua, kun olen vihdoinkin saanut järjestettyä elämääni entistä parempaan uskoon. Olen hankkiutunut itselliseksi. Saan elää ja olla juuri niin kuin haluan. Minua kuitenkin stressaa keskeneräiset asiat. Huoli toimeentulosta on totta, samoin huoli lapsistani. Tiedän kuitenkin, että aamuinen ensitunnelmani kääntää selkäni kaikelle on vääränlainen. Juuri nyt, kun tunnen olevani heikoimmillani, minun pitäisi nöyrtyä ja pyytää itselleni tukea.

Kokoan itseni kasaan. Kun huomenna menen jälleen töihin, kukaan ei huomaa, kuinka palasina olen käynyt viikonlopun aikana.

***

Vaihdoin takaisin vanhaan käyttöliittymään, sillä uusi oli epäluotettava. Vaikka asensin julkaisuasetukset editorissa kohdalleen, edellisen tekstini päivitys julkaistui virheellisesti. Jouduin korjaamaan sen vanhassa käyttöliittymässä, koska uudessa se ei onnistunut.

Ihan paska olo

2011-09-04T22:38:00.001+03:00

Ihan paska olo.

Öisin näen kummallisia unia enkä haluaisi herätä ankeuteen. Päivisin en saa mitään aikaiseksi ja ahdistun tekemättömyydestäni. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi. Mikään ei huvita kuin hetken verran ja sitten taas ahdistaa.

Eilinen meni koomaillessa pyjama päällä. Aamulla herätessäni suunnittelin itseni köyttämistä imurin letkuun, etten kirmaisi ulos aurinkoisiin maisemiin. Ihan ensiksi kuitenkin aioin katsoa yhden dokumentin netti-tv:stä. Kuinkas sitten kävikään...? Havahduin iltapäivällä siihen, että en ollut koskenutkaan imuriin, mutta ohjelmia olin tuijottanut kuvaruudulta hyvän aikaa. Ei sitten muuta kuin uutta ohjelmaa kuvaruutuun. Illalla avasin Facebookin, jossa kaveri tarvitsi lohdutusta. Niin sitten keskustelimme chatissa hänen murheestaan, ja hän tuntui saavan helpotuksen oloonsa. Minua alkoi kuitenkin ahdistaa keskustelun aikana melkoisesti ja niin tein itselleni voimajuoman mesimarjalikööristä ja tuoremehusta. En mennyt mukkumaan yhdeksältä väsymyksestä huolimatta, vaan nuokuin pahimman väsymykseni yli aina yhteen saakka.

Näin jälleen levottomia unia ja heräsin myöhään aamulla. Kävin uimassa, joten jouduin luopumaan pyjamastani. Sen jälkeen olenkin koomaillut jälleen netti-tv:n äärellä, vaikka minun piti lähteä pyöräretkelle kauniiseen päivään. Yritin houkutella kuopuksenkin mukaan, mutta ei hän halunnut. Nyt kun hänen nettiyhteytensä vihdoinkin toimivat moitteettomasti, hän ei jaksa innostua mistään muusta.

Tänään muistin, että noin kuukauden päästä voin hakea lopullista avioeroa. Ajattelin, että mies ei kuitenkaan muista hakea eroa, joten se jää kuitenkin minun huolekseni. Netissä kun olin, kaivoin lomakkeen esille ja täytin sen ja tallensin omalle koneelleni, jotta on valmiina sitten, kun on sen aika hakea eroa. Paha vain, että ero ensimmäinen hakupäivä osuu lauantaille. Oikeasti joudunkin odottamaan pari ylimääräistä päivää. Suunnittelin jo senkin, että laitan Facebookiin: "Virallinen ero astui voimaan. Saa onnitella."

Tarvinneeko minun kertoa sitä, ettei miehestä ole taaskaan kuulunut mitään, ei edes sen vertaa, että olisi saanut sovittua tapaamisen kuopuksen kanssa.

Lomakkeen täyttäminen ja uiminen olivatkin ainoat järkevät teot liha-soija-pullien, perunoiden ja kermakastikkeen lisäksi. Muuten on tuntunut siltä, että haluaisin vaipua ikiuneen ja herätä vasta sadan vuoden päästä, kun kaikki on paremmin. Prinssi kiipeäisi ruusuköynnöstä pitkin parvekkeelle ja tulisi suutelemaan minut hereille.

Kerroinko muuten, että olin perjantaina koulutuksessa entisellä työpaikkakunnallani? Enpä tietenkään, kun en ole kirjoittanut blogiinkaan muutamaan päivään. En kuitenkaan käynyt entisessä toimipisteessä, sillä osa niistä ihmisistä, joihin pidän jonkinlaista yhteyttä, olivat työmatkalla. En siis astunut jalallanikaan sille tontille. Joskus toisen kerran sitten. Edes entisten työkavereiden mahdollinen näkeminen ei jaksa innostaa minua onneni kukkuloille.

***

Otin käyttööni Bloggerin uuden pohjan, mutta en pidä siitä erityisemmin. Tämä näyttää kovin valkoiselta entiseen selkeästi kehystettyyn versioon verrattuna.

Erityinen

2011-08-31T23:49:00.001+03:00

Minun lapseni ovat aivan erityisiä minulle, maailman rakkaimpia ja kultaisimpia myös silloin, kun aiheuttavat huolta ja vaivaa minulle. Näyttää kuitenkin siltä, että kuopukseni saa mahdollisesti erityisen leiman myös terveystietoihinsa. Omat lastani koskevat as-epäilyt rupeavat saamaan yhä enemmän kannatusta ammattiauttajien parissa.

Tänään minun olisi pitänyt viedä lapseni lääkäriin, jotta hän olisi saanut sairaslomatodistuksen koulusta poissaololleen. Viiletimmekin hyvää kyytiä päämäärää kohti, kunnes lapseni havahtui siihen, että emme menekään terveyskeskukseen vaan koululääkärille. Vähän ennen koulua lapseni kieltäytyi tulemasta mukaani. Hän kääntyi takaisin kotiin, mutta minä jatkoin matkaa. Halusin puhua ihmisen kanssa, joka ymmärtää ja ottaa tolkun tähän sekasotkuun. Halusin puhua, vaikka itse päähenkilö ei olisikaan mukana. Halusin kertoa lasta koskevat huoleni, kuinka älykäs ja lahjakas lapsi ei pärjää. Hän ei selviydy aina helpoistakaan arjen tehtävistä. (Siihen äitini aikaisemmin tänään suosittelemat reippailu ja terve ruokavalio eivät oikein riitä.) Halusin kertoa jollekulle, koska tuntuu siltä, että en saa mistään oikeanlaista tukea äitinä olemiselle. Ja kerroinkin. Kerroin myös omasta masennuksestani, avioerosta ja miehen asenteesta lastaan kohtaan. Lääkäri oli pöyristynyt kuultuaan, että mies ei kiireiltään ollut tavannut lasta koko sinä aikana, kun olemme asuneet poissa talosta.

Tietenkään en saanut lapselleni poissaolotodistusta, koska hän ei ollut mukana. Sain kuitenkin runsaasti ymmärrystä ja huolenpitoa. Sain hyviä neuvoja, miten tästä eteenpäin. Minun ei tarvitse järkyttää lastani enempää raahaamalla häntä terveyskeskukseen poissaololapun vuoksi. As-testien teko on nyt tärkeintä, siis turvaan aikaisemmin tässä kuussa alkaneet neuropsykologin tutkimukset. Sain myös kuulla, että lastenpsykiatrikin oli havainnut lapsessani as-oireita viimekeväisissä tutkimuksissaan. Minä en kuitenkaan ollut kuullut siitä.

Ihmettelin ääneen, miksi minua ei haluttu kuulemaan lastani koskevia asioita neuropsykologille. Lääkäri tarttui puhelimeen ja lupasi soittaa hänelle. Minä puolestani lupauduin ilmaantua kuulemaan lapseni asiaa, koska hän ei itse pysty kunnolla huolehtimaan asioistaan.

Pian kotiuduttuani neuropsykologi soitti ja sovimme, että minä tulen aikanaan paikalle kuulemaan lapseni asiassa. Hän puolestaan ilmoittaa miehelle tutkimuksista ja kysyy hänen halukkuuttaan tulla kuulemaan, mitä tutkimuksissa on ilmennyt. Tuoreessa muistissani on kohtaus nuorisopsykiatrin vastaanotolta, missä minä, lapsi ja mies olimme kuulemassa tutkimustuloksia. Mies oli pihalla kuin lumiukko lapsen asioista. Hän ei tuntunut tajuavan mistään mitään. Ja minua hävetti kuunnella miehen tekosyitä ja kummallisia käsityksiä lapsenkasvatuksesta. Minun toivomuksestani tällä kertaa miestä ei kutsuta paikalle samaan aikaan minun ja lapseni kanssa. Haluan säästää itseäni ja lasta kohtaamasta sitä mustaa aukkoa, joka mieheni tietämyksessä on kasvatuksesta.

Kuinka ollakaan, sillä aikaa kun istuin lääkärissä, mies oli soitellut lapselle. Lapsi oli sanonut isälleen, että on parempi, että jos hän ilmoittaisi, minä päivinä hänen luokseen sopisi tulla, jotta lapsi voisi sitten valita itselleen sopivia päivämääriä. Mies oli kuulemma luvannut lähettää hänelle tietoja. Sitä odotellessa.

Soutaa ja huopaa

2011-08-28T23:01:00.003+03:00

Olo on niin sietämätön välillä. Ahdistaa ja harmittaa. Tunnen itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi. Silti en haluaisi millään lähteä ihmisten ilmoille. En saa mitään aikaiseksi vaan nysvään nysväämästä päästyäni. Sitten hermostun itselleni entistä enemmän. Selvisihän sekin eilen, mikä minua rassaa. Kun muilla naisilla on PMS pre menstrual syndrom, niin minulla on MS - menstrual syndrom. Oireet eivät kuitenkaan poikkea toisistaan, yhtä kamalaa tämä on kaikkinensa. Päällimmäisenä jatkuva syyllisyys. Toisinaan epäilen sitäkin, onko kaikki muumit laaksossa tai että epäilevätköhän muut niin, kun tunnun olevan kovin ailahtelevainen tunne-elämältäni. No sanotaan nyt suoraan: äksy ja ärhäkkä. Sellainen minä olen näinä aikoina.

Sain itsestäni sentään niin paljon irti, että istutin syyskukat kukkalaatikoihin. Ripustin myös jouluvalot parvekkeen kaiteeseen. Enää puuttuu kiinnityskoukut, joihin voin ripustaa laatikot. Niitä saa varmaan rautakaupasta. Seuraavana vapaapäivänä sitten. Siivoaminen on yhtä tuskaa, samoin astianpesu, pyykkihuolto ja ruuanlaitto. Kaipaan omaa rauhaa vietettyäni ympärivuorokautisesti aikaani kuopuksen kanssa. Kuvittelin elämäni eronneena naisena hieman toisenlaiselta, ei nyt ihan villiksi, mutta edes joskus voisin joutua hunningolle. Näyttää kuitenkin siltä, etten vahingossakaan eksy hunningolle, koska vietän kaiken vapaa-aikaani keskenkasvuisen lapseni kanssa. Lisätään vielä tähän huoleni lapseni tämänhetkisestä isättömyydestä ja koulunkäyntihuolet (niistä en halua kertoa täällä tämän enempää), niin olen surusta suorastaan mykkyrässä.

Yksinäisyys ei hellitä niin kauan, kun käpristelen oman napani ympärillä. Minun olisi pitänyt (= ihan itse suunnittelin) vapaapäivänäni lähteä käymään entisellä työpaikkakunnallani hoitamassa pari asiaa. Olin suunnitellut, että tapaisin samalla entisiä työkavereitani, mutta en sitten saanutkaan aikaiseksi edes pienen pientä tekstiviestiä kenellekään näistä naisista. Sitä paitsi minusta tuskin olisi ihmisten ilmoille näin kärtyisänä. Sanoisin tai tekisin vain jotakin kamalaa, jota voisin katua jälkeenpäin.

Jos asian voi lykätä, niin lykkää ihmeessä. Päätin, että en lähdekään koko reissulle, ja johan helpotti. Säästäisin siinä matkarahat, sillä omasta pussistanihan minä joutuisin sen kuitenkin maksamaan vaikka kyseessä oli työhön liittyvä juttu. En vain ollut saanut kysyttyä pomolta, olisiko hän halukas kustantamaan matkakulujani. Päätin, että hoidan asian sitten, kun minulla on koulutusta ja asiaan kuuluvat matkakorvaukset toimivat automaattisesti. Tosin näitä naisia en näkisi, sillä heillä on silloin muuta menoa. Lohduttaudun, että onhan näitä - koulutuspäiviä, jolloin voi järjestää kaikenlaista kivaa, jos viitsii. Samalla on yhä epätodennäköisempää, että törmäisin vahingossakaan Tärkeään. Se vaihe elämästäni vaikuttaa yhä epätodellisemmalta. Jos en olisi kirjoittanut kaikkea muistiin, voisin pian luulla, että olenkin kuvitellut kaiken, myös miehen itsensä.

Tahtoo takaisin peiton alle

2011-08-27T14:22:00.001+03:00

Joskus on vain huono päivä, vaikka mikä olisi. Kävimme kaupassa lapsen kanssa ja tulimme sieltä riidellen. Lapsen mielestä en valinnut oikeaa - hänen mielestään loogisempaa ja nopeampaa - reittiä, kun valitsin sen, mitä aina ennenkin ajoin. Minä ärhäkkänä todistamaan, että risteysalueella nopeus ei ole aina valttia, ja risteysalueella pitää ajatella myös turvallisuutta. On siis parempi valita reitti, jolta päätyy suoraan kadun oikealle reunalle kuin ruveta ylittämään katua miten sattuu. Siis siinä risteysalueella.

Nyt sitten puhkun ja puhisen. Harmistustani lisää vielä sekin, että eilen suunnittelemamme kaupunkiretki näyttää peruuntuvan, sillä lastani polttelee päästä pelaamaan. Sekin harmittaa, että lapsi haluaa raahata koneensa minun huoneeseeni pystyäkseen pelaamaan häiriöttä. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että saadakseen pelata rauhassa, minä en voi olla samaan aikaan omalla koneellani. Ehkä lähdenkin kaupungille yksin. Minä olisin kuitenkin halunnut tehdä kunnon äiti - lapsi -reissun, ihan suunnitelmien mukaan.

Sekin harmittaa, että jätin kauppaan ihanan näköiset kanervat, kun lapsi hoputti vieressä. Nehän olivat suorastaan ilmaisia verrattuna niihin, jotka työkaverini osti oikeasta kukkakaupasta. Lähdenkin hakemaan ne heti. Ostan oikein paljon multaa ja ostelen muitakin kukkia sekaan. Teen lihapullataikinan jääkaappiin turpoamaan ja sitten lähden.

Joo, kirjoittaminen on parasta lääkettä silloin, kun oikein harmittaa. Se on parempaa lääkettä kuin peiton alle piiloutuminen.

Lapsen puolella

2011-08-26T17:38:00.005+03:00

Mies sitten haluaisi lapsen asumaan luokseen, oli niin kertonut sossuntätille, joka sitten soitti minulle. Tyrmäsin ajatuksen suorilta käsin. Jos mies ei pysty järjestämään tapaamisiaan työ- ja lomakiireittensä vuoksi, ei hänestä ole myöskään lapsen lähivanhemmaksi. Mitä lapseni tekisi yksin tyhjässä talossa sillä aikaa, kun isi on rahaa tienaamassa ja sitä sileäksi pistämässä!

Mies ei kuulemma olisi valmis sopimaan elatusasioista, koska ositus on kesken. Hänen mielestään vasta sitten voisi elatuksestakin keskustella, kun osituskin olisi tehty. En hyväksynyt sitäkään. Se mies osaa vitkuttelun taidon. Hänhän ei pistäisi taloa koskaan myyntiin ja siinä minä sitten saisin odotella maailman tappiin, milloin ositus olisi valmis, jotta pääsisimme keskustelemaan elatuksesta. Asuimmehan keskeneräisessä talossakin useita vuosia, kun mieheltä loppui tahto talon loppuun saattamisessa. Sitäpaitsi elatusasiat eivät ole kytköksissä osituksen kanssa, ellei niitä halua kytkeä. Ja minähän en halua.

Sovimme sitten alustavasti syyskuulle kaksi neuvonpitopäivää, joita sossuntäti voi ehdottaa myös miehelle. Täti sanoi, ettei ole pakko tavata miestä, jos en halua. Totesin, että pakkohan nämä asiat on hoitaa, eikä tästä tule mitään välikäsien välityksellä. Jälkeenpäin huomasin sitten, että toinen niistä päivistä on meidän 24. hääpäivämme. En pystynyt pitämään pokkaani vaan purskahdin nauramaan, kun huomasin tämän. Lapsihan tietysti halusi tietää, mille nauran. Kun kerroin tämän, häntä ei naurattanut yhtään. Siitä hän oli helpottunut, ettei hänen tarvitse sekaantua tähän asiaan sen enempää kuin, että kertoo mielipiteensä. Se on: ehdottomasti hän ei halua muuttaa takaisin sinne korpeen, josta kauppoihin ja kouluun on raivostuttavan pitkät matkat.

Eilen puhuimme työkaverini kanssa isistä ja lapsista ja vähän avioeroistakin. Hän puuskahti, että millainen on se vanhempi, joka pystyy hylkäämään lapsena suorilta käsin. Sitä minäkin ihmettelen. Etävanhempia on näköjään kaikenlaisia. Minä puolestani en ole keksinyt vielä ainuttakaan syytä, minkä vuoksi olisin valmis kieltämään lapseni.

Nyt on suu karvoja täynnä

2011-08-24T21:49:00.002+03:00

Kävin kampaajalla. En saanut aikaa vakiokampaajalle, joten tyydyin harjoittelijaan. Yllytin tyttöä leikkaamaan tukkani aivan lyhyeksi. Ja tyttöhän leikkasi, vakiokampaajani tuskin olisi tehnyt sitä. Kun pistin silmälasit päähäni, totesin, että muistutan veljeäni. Sanoin, että menen heti kotiin meikkaamaan, ja nauroin iloisesti. Selitin vielä, että oli tullut niin kiire, että kasvoni ovat ihan luonnontilassa.

Lapsen ensimmäinen kommentti oli: Onneksi se kasvaa pian takaisin.

Nyt on hiuksen pätkiä joka paikka täynnä, puseron rinnus, niskavillat, tukkapehko ja niitä karisee jopa suuhun niin, että pitää syljeskellä. Pakko mennä pesulle, ettei huomennakin tarvitse kakoa karvojen vuoksi.

Peiliin kurkkiminen herättää minussa hilpeyttä. Minä tosiaankin muistutan veljeäni pelottavan paljon. Muistelen myös sitä näpsäkkää mutta silti naisellista tukkaa, jonka tyttö näytti minulle hieman ennen kuin tarttui saksiin viimeisimmän kerran yllytyksestäni.

Onneksi se kasvaa nopeasti.

***

Tänään tuntuu siltä, että en riitä, en töissä enkä ihmisenä. Käyn hedelmättömiä keskusteluja itseni kanssa ja pohdin, onko minussa jokin vikana.

Tuhkimon sisarpuoli

2011-08-21T12:22:00.001+03:00

Kävin uimassa. Talviuintiin tarkoitetut tilat ovat siistejä ja uudenaikaisia, ihan eri luokkaa kuin edellisessä paikassa. Ihmiset ovat kuitenkin ihan yhtä ystävällisiä joka paikassa. Yhteinen harrastus yhdistää, vaikka muuta yhteistä tuskin löytyy. Vesi oli mukavan viileää ja uin sydämeni kyllyydestä. Uidessani ihailin uljaita joutsenia, jotka uivat rantaan poikasineen. Rannassa nämä sitten sukivat itseään ja paimensivat poikasia. Pois lähtiessäni poimin höyheniä mukaani - takaraivossani kummittelee ikkunassa killuva koriste höyhenistä ja kristalleista, jonka vielä tekisin.

Ranta oli jäänyt eilisen tapahtuman jäljiltä kamalaan kuntoon. Joka paikassa oli lasinsirpaleita, muovia, tupakantumppeja ja paperiroskia. Siinä on kunnossapitoihmisillä noukittavaa kerrassaan. Tiedän, että he hoitavat alueet pieteetillä, vaikka se ei kuuluisikaan heille. Mietinkin, millainen vaikutus yleiseen siisteyteen olisi, jos kaikki peruskoululaiset joutuisivat suorittamaan osan tet-harjoittelustaan puisto-osaston väen mukana. Kerrankin jokainen heistä joutuisi kulkemaan katse maata kohti suunnattuna. Johan siinä oppisi keräämään omat roskat mukaansa. Se myös kattaisi paremmin koko nuorison kuin toinen ideani: yleisille paikoille järjestettäviin tilaisuuksiin pääsisi ainoastaan allekirjoittamalla sopimuksen, jossa osallistujat lupautuisivat siivoamaan juhla-alueen tilaisuuden päätyttyä.

Lähetin perjantaina miehelle sähköpostia asioista, jotka hänen pitäisi hoitaa. Lähetin saman viestin myös asianajajalleni tiedoksi. Virallisten asioiden lisäksi hänen pitäisi ruveta järjestämään tapaamisia lapsen kanssa, sillä hän on aikuinen eikä saa jättää vastuuta tapaamisista lapselle. Kerroin, että hänen pitää hoitaa yhteydenotot sähköpostitse eikä lapsen välityksellä. En myöskään halua häneltä kesäkuussa lähetettyjen tekstiviestien kaltaisia kiukutteluviestejä. En ole kuullut hänestä mitään, mikä ei oikeastaan sureta minua. Sen sijaan minua harmittaa lapsen puolesta, ettei hän ole ottanut yhteyttä myöskään lapseen.

Rakkojen lisäksi hankin itselleni toisenkin vaivan. Jalkojeni nahka kovettuu erityisesti kantapäistä. Minulla on tapana hangata kovettumia raspilla, mutta toisinaan innostun nyppimään kuivimpia suikaleita irti. Eilen sain sitten idean vuolla kovettumaa partahöylällä. Sattumoisin eilen illalla käsiini osui vastaostettu höylä, joka olikin terävämpi kuin ne tusinaterät, joita yleensä käytän itseeni häätäessäni sinänsä surkeaa, mutta mielestäni kiusallista karvankasvua säärissäni. Nyt olen sitten kuin Tuhkimon sisarpuoli, kantapäässäni on itse aiheutettu nirhauma, josta vuoti vielä eilen verta. Olen siis vereslihalla kirjaimellisesti.

Nyt on rakot jaloissa

2011-08-20T21:46:00.000+03:00

Lupasin lapselle uudet kuulokkeet, koska entisissä oli mikrofoni mennyt epäkuntoon. Lapsi ehdotti, että yrittäisimme vaihtaa vanhat uusiin, sillä vanhatkaan eivät olleet puolta vuotta vanhemmat. Meillä ei kuitenkaan ole kuittia kuulokkeista ja olen melkoisen varma, ettei mies löytäisi kuittia jos nyt yleensä viitsisi ruveta etsimäänkään. On helpompaa vaikka ostaa uudet kuin ruveta ruinaamaan mokomaa paperilappua.

Tänään sitten läksimme naapurikaupunkiin. Ilahduin kovasti, kun lapsi heräsi täsmällisesti kännykän herätykseen ja kävi vapaaehtoisesti ostamassa maitoa ja aamupalakeksejä, mikä on häneltä aika tavatonta nykyisissä olosuhteissa. En minäkään aina kestä kauppaan menoa, kun ahdistaa ja masentaa. Mutta lapsi kävi, ja minä sain hortoilla asunnossa puoliunessa ja hölmöillä ihan vapaasti, kun lapsi touhusi. Sanoinkin, että om minun vuoroni olla väsynyt, kun lapsi touhuaa. Olin yrittänyt uimaankin, mutta en nostanut päätäni tyynyltä kuultuani, kuinka sade rummutti ikkunaan.

Mutta joo. Unohdin bussikorttini toiseen kassiin, mutta en suostunut hakemaan sitä. Ostimme bussiliput haluamaamme paikkaan ja sitten saimmekin kuulla, että bussi ei jatkakaan tällä kertaa sinne vaan meidän pitää vaihtaa bussia torilla. Toisen bussin kuljettaja puheli ihan outoja, mutta lupasi jättää meidät oikeaan paikkaan. Siitä sitten kävelimme kolmisen kilometriä. Migreeni yritti tehdä tuloaan, valot vain välkehtivät silmissä enkä kunnolla kestänyt katsella maisemia aurinkolasienkaan takaa. Kävimme huoltoasemalla ostamassa vesipullot ja jatkoimme matkaa. Apteekin kohdalla tuntui jo paremmalta enkä käynyt ostamassa buranaa lapsen ehdotuksesta huolimatta. Annoin hänen kuitenkin toimia kartturina. Hän katsoi välillä kännykän kartasta, missä mennään, ja päädyimme perille. Ostin lapselle kuulokkeet, jotka olivat kalliimmat kuin olin aikonutkaan. Ostin vielä kovalevynkin. Sitten suunnistimme keskustaan, mutta tällä kertaa toista reittiä ja hyppäsimme bussiin heti ensimmäiseltä mahdolliselta pysäkiltä.

Kaupungissa suunnistimme Sokokselle, mutta yritykseksi jäi. Varashälyttimet nimittäin rupesivat ujeltamaan heti, kun astuimme niihin. Paikalle ilmaantui myyjä, joka suhtautui asiaan aika ymmärtäväisesti, mutta antoi ymmärtää, että hänkin on kiinnostunut, miksi portti hälyytti. Yksi poistuva miesasiakas, joka sattui samaan aikaan oviaukkoon meidän kanssamme, arveli, että syy on hänen ostoksessaan, mutta hälyttimet pysyivät mykkinä, vaikka hän heilutteli ostoksiaan eri suuntiin. Kun me sitten marssimme hälyttimiin, ne rupesivat taas ujeltamaan. Sanoin myyjälle, että tuli sitten halpa reissu. Meillä on ulkoinen kovalevy ja minulle on ennenkin tapahtunut niin, että varashälytin on lauennut kovalevyn vuoksi. Nainen myönsi, että kovalevyssä on johtoja, jotka aiheuttavat hälytyksiä, eikä sille voi mitään. Kerroin, että meidän tarkoituksenamme oli käydä taöousosastolla /katsomassa lamppuja lapselle) enkä minä halua enää huudattaa hälyttimiä. Myyjä ehdotti, että menisimme hissillä. Sanoin, että ei käy, onhan sielläkin hälyttimet. Hän yritti, että veisimme säilytykseen ostoksemme, mutta hylkäsin senkin ehdotuksen, koska myös siellä on hälyttimet. Sanoin, että me menemme kotiin, koska ei tee mieli shoppailla yhtään. Niin me sitten läksimme. Ei kuitenkaan tyhjin käsin, sillä olihan meillä ulkoinen kovalevy ja helevetin kalliit kuulokkeet.

Siinä sitten valoissa odottelimme pääsyä toiselle puolelle, kun vartija tuli vielä kyselemään hälytyksistä. Kerroin saman kuin myyjällekin ja näytin kovalevyä muovikassissani. Sanoin, että emme olleet päässseet ulko-ovia kauemmaksi myymälään, joten turha sinne on yrittää näiden ostosten kanssa. Menemme kotiin ja tulemme joskus toisen kerran. Onneksi sekin uskoi. Olisin varmaan pimahtanut, jos minua olisi ruvettu epäilemään vielä myymälävarkaaksi, vaikka en ollut kunnolla kaupan sisällä käynyt.

Torilta ostimme jäätelöt ja sitten minun teki mieli herneitä ja kantarelleja. Hermeet söin sellaisinaan, mutta kantarelleista keitin keittoa. Tällä kertaa annostelin keiton valmiiksi pakasterasioihin. Aion nimittäin jatkaa tarkan euron budjettiani ja rupean syömään säästeliäästi. Pakastan kaiken ylimääräisen ja kerään itselleni vararavintoa pakastimeen pahan päivän varalle.

Tänään puhuin siskon kanssa Skypessä kaksi ja puoli tuntia. Selailimme yhtä osto- ja myyntipalstaa ja lähettelimme toisillemme linkkejä kivannäköisistä vanhoista huonekaluista. Olin vähällä tilata pari - varsinkin yksi lipasto oli kaunis, se muistutti kovasti taloon jäänyttä lipastoa - mutta sitten tulin järkiini. Varmaan löydän huonekaluja tästä ihan läheltäkin ja kuljetuskulut jäävät pienemmiksi.

Mutta kuka lohduttaisi celiaa

2011-08-15T19:44:00.001+03:00

Kävin sossussa viemässä omia tietojani. Miestä ei näkynyt, ei kuulunut, ei ollut ottanut virkailijaan yhteyttäkään pyynnöstä huolimatta. Käytiin virkailijan kanssa läpi erilaisia vaihtoehtoja elatussopimuksen suhteen, samoin tapaamissopimusta käsiteltiin. Yleensä ei kuulemma tehdä enää näin vanhoista lapsista tapaamissopimusta, mutta tässä tapauksessa se on ymmärrettävää, kun haluan herätellä miestä näkemään lapsensa.

Hassua, juuri tätä kirjoittaessani mies soitteli lapselle ja kyseli häntä luokseen. "Jos nyt viikonloppuna", sanoi koululaiseni. Ei hän kouluviikolla halua lähteä minnekään kauemmas miltei koulun kyljestä. Olisikohan mies käynyt kurkistamassa sittenkin postilaatikkoon ja löytänyt sossuntädin kirjeen...? Olisi kuulemma allekirjoitettavia papereitakin minulle. Ihan on odottava mieliala, millä mies minua piristää. Mutta ehkä mies on ihan kehityskelpoinen yksilö ja hänestä kuoriutuu hellä ja huolehtiva isä, kunhan vähän patistelen häntä virallisia teitä.

Mutta joo, asiaan. Emme saaneet tietenkään keskenämme toimivaa sopimusta sorvattua. Siihen olisi tarvittu miehen tahto, ja tapaamisasioissa tietenkin ennen kaikkea lapsen tahto. Minulla on kaksi vaihtoehtoa elatussopimuksen suhteen: voin vaatia paljon tai (näennäisesti) vähän rahaa. Paljon, jos mennään laskurin mukaan, ja vähän jos katsotaan tätä meidän tilannetta sellaisena kuin se ihan oikeasti on. Luulen, että kallistun näennäisesti vähäiseen summaan. Syynkin haluan kirjauttaa näkyville. Jos mies tosiaankin on sitä mieltä, että hän maksaa lainanlyhennykset ja korot, tyydyn vähäiseen. Talon myynnin jälkeen sopimusta pitää kuitenkin tarkistaa. Pitääkin laittaa sossuntädille sähköpostia asian tiimoilta, ettei mies revi pelihousujaan nähdessään laskurin loppusumman. Laskurin mukaan kuopuksen ikäinen lapsen elatukseen tarvitaan noin 700 € kuussa. Ja parempituloisena miehen osuus elatuksesta olisi noin 2/3. Myös koulutusavustus pitää kirjata sopimukseen, sillä lapsi jatkaa opiskeluaan täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen vielä useita vuosia, mikäli hänen tämänhetkiset suunnitelmansa toteutuvat. Ja mikseivät toteutuisi, mikäli pää kestää, hänellä olisi älynsä ja fiksuutensa vuoksi tie taivaisiin asti auki.

***

Yksityistäkin yksityisempään.

Ontto olo. Yritä siinä sitten olla tuottelias ja innovatiivinen työtätekevä. Yritän kuitenkin parhaani. Kaipaisin paijaamista ja hemmottelua, huomiota itselleni. Kaipaan yhtä ainoaa ja tunnen itseni ihmisenpuolikkaaksi. Olen sanoissani rohkea ja väkevä, mutta teoissani toisinaan suorastaan pelkuri. Kerään voimia tehdäkseni niin kuin on oikein.

Joskus lohduttomina hetkinä muistan lukeneeni (älkää naurako) syntymähoroskooppiani. Olen kuulemma syntynyt onnekkaiden tähtien alla. Minun pitäisi pystyä vain ojentamaan käteni ja ottamaan omani, ja kaikki onnistuisi. Minun kuitenkin pitäisi uskoa vakaasti siihen, mitä haluan, niin kaikki olisi mahdollista. - Olisikohan näin? Ehkä minä en sitten ole uskonut itseeni ja tahtooni tarpeeksi väkevästi. Olisikohan nyt sen aika?

Elatusasioita

2011-08-14T23:15:00.001+03:00

En sitten saanut aikaiseksi ruuanlaittoa ja tiskaamista ihmeellisempää tänään. En vain sujunut.

Huomenna on tiedossa keskustelua lapsen elatuksesta sosiaalitoimen kanssa. En tiedä lainkaan, tuleeko mies paikalle. Se olisi ensimmäinen kerta, kun näkisin hänet muuttomme jälkeen, kahteen kuukauteen. Ei kauheasti innosta ajatus hänen näkemisestään, mutta yritän kestää, jotta saan asiat hoidettua kuntoon. Haluan sanoa miehelle lapsen tapaamisista, kun hän ei ole millään tavalla yrittänyt järjestää niitä. Samalla voisin sanoa, että haluan hakea taloon jääneet loput omat ja lapsen tavarat.

Olen tässä opiskellut netin avulla, mitä elatusapu voisi olla. Enimmäkseen törmäsin keskusteluihin, joissa toinen kanta oli, että rahat pois etävanhemmalta ja toinen taas, että aina akat ovat ruikuttamassa rahan vähyyttä. Niin, ja kolmas oli, että ei tartte lapsia hankkia, jos ei halua elättääkään niitä.

Lopulta löysin om:n ohjeistuksen, ja lain lapsen elatuksesta. En ehdi kuitenkaan lukea ohjeistusta kokonaan huomista varten, mutta pistän osoitteen tähän talteen itselleni ja ehkä näistä linkeistä voi olla apua muillekin.

Tänään

2011-08-14T10:53:00.001+03:00

Jälleen aamu-uinnilla. Uin vajaan kilometrin kai. Nyt on vaikea arvioida matkoja, kun ei ole enää kahta laituria, joiden väliä uida. On vain laituri ja kaukainen poiju, joiden väliä uin. Kuinka rakastankaan meren tuoksua! En tiedä, osaisinko asua enää sisämaassa. Olenhan asunut meren tuntumassa koko aikuisikäni. Varmaan kaipaisin mereltä kantautuvaa tuulen tuiverrusta, jos minut paiskattaisiin takaisin metsän keskelle, sinne mistä olen merenrannalle tullutkin.

Tänään ei tunnu niin pahalta kuin eilen. Ahdistus kuitenkin vaanii yhä kantapäilläni. Karkoitin sitä loitommas eilen pistämällä jonoon ajatuksiani itsestäni ja elämästäni. En aio julkaista niitä täällä, sillä ne ovat yksityisiä ja sellaisina haluankin niiden pysyvän. Tiedän, että selviän tästä, vaikka lujille ottaakin.

Jos sitten vaikka kävisin siivoamaan, vaikka saunan kimppuun. Se on yhä muuton jäljiltä. Edellinen asukas ei ole vaivautunut pahemmin kuuraamaan lauteita eikä hanojen koloja. Minun on pakko siivota sauna, ennen kuin voin käyttää sitä muunakin kuin pyykin kuivaushuoneena. Samoin lapsen huone on yhä alkutekijöissään. Teen sen, minkä jaksan ja jatkan myöhemmin, jos siltä tuntuu.

Mörkö

2011-08-13T09:36:00.001+03:00

Vihdoinkin maanantaina saan kaipaamani rahat. Tieto rahojen tulosta helpottaa elämistä, mutta ei jaksa pitää minua pinnalla kuin hetkittäin.

Ahdistus hiipii takavasemmalta ja yrittää ahmaista minut kitaansa. Tähän saakka oma toiveikkuuteni on kannatellut minua, mutta kadotin senkin tunteen Tärkeän mukana. Kaipaan häntä. En halua lamaantua, en halua ahdistua. Suruni minun on kuitenkin surtava ennen kuin pääsen eteenpäin.

Oharit

2011-08-11T13:39:00.000+03:00

Tein sitten täydelliset oharit - se, mitä olin hieman pelännyt.

Elettyäni kuin pellossa miltei koko kesän aikatauluihin palaaminen on sujunut kangerrellen, mutta annas olla, kun tulee poikkeamia aikatauluun, sekoan pasmoihini oikein kunnolla. Minun piti lähteä tänään työmatkalle erääseen paikkaan, jonne on vaikeat kulkuyhteydet. Myöhästyin jatkoyhteydestä, eikä minulla ollut mitään muuta mahdollisuutta, kuin kääntyä takaisin kotiin ja ilmoittaa työkaverilleni, miten oli käynyt.

Matkareittini olisi kulkenut sen kautta, missä Tärkeä ja Paras ja edellinen työpisteeni ovat. Takaisin palatessani tarkoitukseni oli käydä työpisteessä hoitamassa yksi asia entisen pomoni seuraajan kanssa. Sen jälkeen olin sopinut tapaavani läheisessä ruokaravintolassa Parhaan ja erään toisen naisen entisestä työpisteestäni. Peruin sitten molemmat tapaamiset, sillä olin raivoissani omasta harvapäisyydestäni. Minua väsytti myös aivan vietävästi herättyäni ennen neljää mopojen kaasutteluun ikkunani alla. Rahaakin oli sen verran niukasti, että mieluummin jäin kotiin kuin sijoitin ne ystävien tapaamiseen ja viihteeseen.

Olin lähettänyt tiistai-iltana Tärkeälle viestin, jossa kysyin, onko hän tavattavissa työpaikalla silloin, kun käyn siellä. Hän ei kuitenkaan vastannut viestiini. Arvelenkin, etten olisi kuitenkaan nähnyt Tärkeää. Syitä en rupea edes arvailemaan. Toki olisi ollut pieni mahdollisuus, että hän olisi ollut työpaikalla, mutta eipä yhtään innostanut mennä tarkistelemaan asianlaitaa. En lähettänyt hänelle viestiä käyntini peruuntumisesta, koska hänkään ei vahvistanut ehdottamaani tapaamisajankohtaa.

Täydelliset oharit siis.

Sanomattakin kai on selvää, että en ole erityisemmin iloinen tapahtuneesta. Tämä tarkoittaa asioiden lykkäämistä tai hautaamista, ja minähän inhoan epäselviä asioita. Inhoan, ihan totta! Vaikka olenkin äärettömän surkea hoitamaan henkilökohtaisia ihmissuhteitani, inhoan sitä, että asiat jäävät roikkumaan. Edes yllätyksenä tullut vapaapäiväkään ei ilahduta minua, sillä en voi sietää tällaista huolimattomuutta omalta taholtani. Sitä paitsi tilipussini kaventuu tälaisista tapauksista, sehän on selvä, kun palkanmaksun perusteena on tehdyt työtunnit.

Tuottelias päivä

2011-08-10T18:58:00.001+03:00

Pienen paikkakunnalla asumisella on omat etunsa ja haittansa: täällä kaikki tuntevat toisensa. Sen sain havaita jälleen tänään, kun varasin aikaa sosiaalitoimeen saadakseni aikaan jonkinlaisen elatus- ja tapaamissopimuksen. Puhelimen päässä oli nimittäin entinen naapurini. Hän sanoikin suoraan, että jos minua haittaa asioida naapurin kanssa, tapaukseni voidaan siirtää jollekulle toiselle virkailijalle. Sanoin, että minua tämä järjestely ei haittaa. - No, miehellä voi tietenkin olla jotakin sanomista asiaan, mutta sittenpähän sanoo mielipiteensä. - Täällä kaikki tuntevat toisensa ja olisi vaikeaa löytää ihminen, jolla ei olisi jonkinlaista kytköstä jompaankumpaan osapuoleen, varsinkin siihen toiseen. Sitä paitsi en enää asu siellä, joten teknisesti tarkastellen hän ei ole enää naapurini.

Ja minähän haluan asian hoitoon. Tarvitsen elatusmaksuja ja lapsi kaipaa isäänsä, joka ei ole vaivautunut kertaakaan järjestämään tapaamista meidän muuttomme jälkeen. Aikuisena ihmisenä miehen pitäisi tajuta, että se on hänen tehtävänsä eikä lapsen tehtävä. Naapuri vielä kysyi, ilmoitanko minä tapaamisajankohdan miehelle vai ilmoittaako hän. Naurahdin, että juuri kommunikoimisongelmien vuoksi erosimmekin alun alkaen, joten olisi parempi, jos toimistosta oltaisiin yhteydessä. En kieltänyt miestä olemasta paikalla, sillä asiat pitää saada hoidettua kuntoon. Erityisesti lapsen tapaamisoikeus isäänsä pitää saada vahvistettua sopimuksella. (Jotta isä ottaisi onkeensa ja tapaisi lastaan.) Sopimusneuvottelu pitäisi aloittaa ensi viikolla, joten joudun jälleen olemaan töistä poissa ainakin muutaman tunnin.

Tänään olin töistä poissa koko päivän, sillä hoidin lapseen liittyviä muitakin asioita. Lapsella alkaa uusi tutkimusjakso terveydentilan kartoittamiseksi ja tänään oli ensimmäinen käyntikerta. Samoin kävimme lapsen koululla sopimassa rehtorin kanssa eräistä käytännön järjestelyistä, joiden pitäisi helpottaa lapsen koulunkäyntiä. Varsinkin se kuntokartoitus oli aika rankka paikka minulle, kun kerroin perheessäni olevista ongelmista. Piti pyyhkiä silmät ja niistää nenä kertaalleen, ennen kuin pystyin jatkamaan kertomusta omalta liikutukseltani. Ihmiset olivat kovin ymmärtäväisiä, se on huojentanut taakkaani hoitaessani lapseni asioita erityisen tiiviisti viimeisten vuosien ajan.

Lapsen kanssa pitäisi vielä järjestää asioiden jälkipuinti, sillä hän joutui kuulemaan asioita, joita en ole hänelle kertonut, mutta jotka jouduin kertomaan, kun minulta kysyttiin. Odottelenkin häntä kotiin kaverinsa luota, jonne hän lähti välittömästi, kun hän oli hoitanut oman osuutensa.

Veistä haavassa ja mielenhallintaa

2011-08-08T21:53:00.001+03:00

Lomat on jälleen lomittu ja olen palannut arkeen - en kovin tukevasti, mutta niin kuitenkin, että tiedän aloittaneeni työt. Henkeä haukkoen avasin työsähköpostini, jossa komeili kutsu entisen työpisteeni (sen, jossa vietin viimeiset kaksi vuotta melko tiiviisti) työpaikkakokoukseen, kun edelleenkin olen saman firman palveluksessa, vaikka eri paikassa ja eri tehtävissä. Pyörittelin veistä haavassa ja mustasukkaisena tutkin, ketkä kaikki ovat viestin saaneet. Siellä ne olivat, kaikki kivat, mukavat työkaverini, joiden kanssa en enää voikaan viettää työpäiviäni. Etenkin Tärkeän nimen kohdalla sydämessäni vihlaisi. En näkisi häntä vähään aikaan. En ainakaan, jos joko minä tai hän päättäisi pistää kapulaa rattaisiin ja päättäisi ruveta pakoilemaan.

Aikani ryvin itsesäälissä ja yritin kehitellä erilaisia strategioita, joiden avulla Tärkeän näkeminen onnistuisi. Sitten tajusin, mikä tässä kuviossa on vikana: minun mahdottomuuteni. Teen helpoista ja yksinkertaisistakin asioista mahdottoman monimutkaisia manöövereitä. Tämä ei kuitenkaan ole minulle helppoa vaan vaikeaa, yrittää ottaa selville, kuulunko millään tavalla Tärkeän elämään. Kuitenkin yksinkertaisinta olisi soittaa tai lähettää tekstiviesti ja tiedustella, voitaisiinko nähdä, kun tulen käymään työasioissa siellä. Sitten olisi Tärkeän vastuulla, vastaisiko hän minulle ja mitä hän vastaisi. Jos ei sopisi, voisin todeta, että ei sitten, joskus toisen kerran sitten. Ja jos sopisi, en käyttäisi aikaani typerien suojamuurien kartuttamiseen vaan tosiaankin tiedustelisin tavalla tai toisella, onko minulla ja hänellä minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta kenties olemassa ja millä ehdoin.

Ei se tämän vaikeampaa pitäisi olla. Eihän?

Havahtumisia

2011-08-06T12:34:00.001+03:00

Havahduin huomaamaan, että blogilistani elävät, ja uusia kirjoituksia syntyy, mutta minä olen jaksanut paneutua pääasiassa vain omaan elämääni. Jotkut bloggaajat ovat lopettaneet ja pistäneet bloginsa lukkojen taakse huomaamattani. Nyt en voi jättää heille hyvästejä.

Toisinaan katselen blogilistojani ja mietin, millainen ihminen olin aikaisemmin, miten olen muuttunut eroprosessin myötä. En jaksa innostua valokuvista tai kauniista ajatuksista elämän ihanuudesta. Kiinnostuksen kohteeni ovat tällä hetkellä rujoissa elämäntarinoissa ja vielä enemmän selviämisprosessissa - miten selvitä hengissä ja mahdollisimman vähin vaurioin suuresta elämänmuutoksesta. Ilman vaurioitahan tästä ei selviä, sen tiedän, mutta miten minimoida kipu ja kärsimys.

Minä olen eronnut nainen. Eroni on ollut minulle suuri helpotus. Tunnen helpotusta joka aamu herätessäni ilman pelkoa ja ahdistusta. Tunnen helpotusta joka kerta, kun ulko-ovi käy - lapsihan se vain siellä tulee tai menee. Kuulostelen näitä tunteita ja olen iloinen erostani. En kaipaa miestä, en ole kaivannut kertaakaan. En usko kaipaavani häntä myöhemminkään. Hänessä ei ole mitään puoleensavetävää. Edes se sosiaalinen status, joka häneen liittyy, ei ole niin houkuttelevaa, että kaipaisin häntä. Niin surkeaksi koin elämäni hänen kanssaan viimeisinä aikoina, eikä niitä alkuaikojen vastarakastuneita nuoria aikuisia, joita olimme tavatessamme, ole ollut enää olemassa vuosikausiin.

En siis koe menetystä eroni vuoksi. Enää en pelkääkään miestäni niin kuin eroni aikana. Pelkäsin, että hän estää muuttoni tekemällä elämäni hankalaksi. Toisin kuitenkin kävi. Parin haparoivan häirintäyrityksen jälkeen mies jätti minut lopulta rauhaan. - Menetykseni on muualla. Menetin Tärkeän, ja sitä suren. Ei selityksiä, ei mitään. Vain pelkkä hiljaisuus hänen puoleltaan. Sitä suren. Itken ja murehdin menetettyjä mahdollisuuksia. Toiveikkaimpina hetkinäni kuvittelen, millaista riemua olisi tavata hänet kuukausien jälkeen. Tiedän, että pystyn elämään ilman häntä, olenhan elänyt tähänkin astisen elämäni. Tunnen kuitenkin itseni ihmisenpuolikkaaksi ilman häntä.

Tili tuli, tili meni

2011-08-04T15:08:00.002+03:00

Aamupäivällä valmistauduin varovaisiin ostoksiin - pieneen pussiin nauloja ja puuliimaa, ehkä huonekaluvahaakin. Ennen kuin ehdin ovesta ulos, koin kuitenkin järkytyksen saatuani karhukirjeen. Puhelinliittymäni uhkasi sulkeminen, ellen maksaisi laskua. Minun oli ihan pakko kurkistaa nettipankkiin ja hyvä, kun kurkistin. Palkka oli tullut eilen tililleni. Helpottuneena maksoin karhutun laskun ja muutkin pinossa olleet.

Tiesin, että varovaisista ostoksista tulisi suuret ostokset. Ostin kaikenlaista tarpeellista, kuten taulukoukkuja, kaksi pientä kattilaa, tukkaväriä, deodorantin lapselle (joka osoittautuikin kamalan hajuiseksi, pitää palauttaa).

Aioin ostaa myös pölynimurin tai mikroaaltouunin, jommankumman, jotta rahani riittäisivät seuraavaan rahantuloon. Kauppaan tultuani jokin minusta pääsi kuitenkin irti - varmaan ilmaisella kotiinkuljetuksella oli myönteinen vaikutus - ostin molemmat. Sain ne hetki sitten kotiin ja nyt olisi kädet täynnä töitä. Olisi imuroimista, rikkoutuneiden puuesineiden liimaamista ja naulaamista, huonekalujen vahaamista, mikroaaltouunin pesemistä, kodin täydelliseksi tekemistä.

Se vain harmittaa, että mikrossa on noin kymmenen senttiä liian lyhyt johto. Yritän kestää sen kuin nainen. Yritän kestää senkin, että minulla on varaa viikko sitten näkemääni antiikkivaatekaappiin vasta parin kuukauden päästä, jos sittenkään. Rahaa pitäisi säästää melkoisesti.

Viime yönä näin unta, että olin saanut kutsun Norjan kuninkaallisten häihin. Rupesin kuitenkin epäilemään, että olin saanut kutsun vahingossa. Unessa oli myös Tärkeä, taputtelin häntä takamukselle eikä hän ollut siitä milläskään. Oikeassa elämässä en ole koskaan tehnyt sellaista hänelle. Olisi varmaan pitänyt.

Viidestoista päivä - ruuansulatuksesta ja muuta valitusta

2011-08-01T17:35:00.000+03:00

Heräsin tänä aamuna ikävään vatsanjomotukseen ja olisin halunnut kuolla. Tietenkin epäilin ensimmäisenä vatstatautia, mutta sen olisi pitänyt jo parantua. Hoidin muutaman asian, otin buranan ja kävin uudelleen nukkumaan. Herättyäni tunsin itseni hieman paremmaksi. Luulen, että elimistöni muistuttaa minua ikääntymisestä. Enää sekään ei siedä minulta ihan mitä tahansa kohtelua, ja nyt se huutaa armoa sen kaiken rääkin jälkeen, jota olen harjoittanut. Kotimatkalla tein klassisen virheen: ensin olin syömättä pitkän aikaa, join vain mukillisen kahvia ja söin pullan. Illalla laivassa olinkin sitten niin nälkäinen, että olisin voinut syödä vaikka hevosen - ja sitähän minä varmaan yritinkin. Kotona join jälleen kahvia, vaikka elimistöni ei ole tottunut siihen. Sainkin kunnon vatsanväänteet siitä ja tuliaiskarkeista, joita olen syönyt vähitellen. Ensin oksensin yöllä ja sitten vatsani meni täysin sekaisin.

Vielä eilen tunsin itseni voipuneeksi, eikä ruoka maistunut. Söin kuitenkin itse paistamiani vohveleita ja tuliaissuklaata. Vähemmästäkin vatsa huutaa armoa. Ostin tänään kaupasta vihanneksia ja tarkoitukseni on huolehtia vatsaparastani entistä paremmin. Tänään tuskin kuitenkaan uskallan syytää vatsaani teetä väkevämpää.

Toinen huolenaiheeni on rahaliikenne tai oikeammin sen puute. Täytin lomalle jäädessäni tuntilistan ja lähetin sen esimiehelleni. Hän oli kuitenkin ehtinyt jäädä lomalle, eikä ilmeisesti toimivaa varajärjestelmää ollut. Niin sitten havahduin perjantaina siihen tosiasiaan, että olen jäänyt ilman palkkaa, ja tilini on jokseenkin tyhjä. Tänään sitten soittelin esimiehelle, joka on yhä lomalla, ja palkkaosastolle. Kaikki olivat pahoillaan sattuneesta kömmähdyksestä ja olivat kovin avuliaita. En kuitenkaan tiedä, milloin saan palkkani, erillisenä maksumääräyksenä vai vasta viidentenätoista päivänä. Pitänee huomenna soittaa vuokranantajalle ja kertoa, että maksan vuokrani myöhässä sitten, kun saan rahani.

2 x whipflash ja muita matkakertomuksia

2011-07-31T18:39:00.005+03:00

Olen ollut kotona joitakin päiviä. Blogiin asti en ole kuitenkaan saanut kirjattua ajatuksiani.

Odotin matkalta paljon - hyviä keskusteluja ja lämminhenkistä läsnäoloa lähimpien sukulaisteni kanssa. Sainkin haluamaani, mutta sain jotakin muutakin - pahaa mieltä ja harmistumista. Minä en osaa niellä harmistumistani vaieten vaan ilmaisen pahan oloni tavalla tai toisella, niin nytkin joutuessani äitini arvostelun ja kiukuttelun kohteeksi. Vaikka tiedän, että myös äitini kärsii niskan retkahdusvammasta johtuvista neurologisista oireista, kuten siskonikin, minun on vaikea ottaa sopivaa etäisyyttä äitini mielialanmuutoksiin, sillä hän ilmaisee ne jotenkin hankalasti, päinvastoin kuin siskoni. En myöskään pystynyt itse ottamaan asiaa puheeksi, mutta siskoni teki sen. Puhuimme asioista, itkimme, nauroimme, halasimme ja pahoittelimme tilannetta.

Loppumatka menikin paremmissa merkeissä. Tulomatkalla äiti ja hänen miehensä jäivät meille yöksi, ja vietimme kaksi todella kivaa päivää keskenämme. Olin kuitenkin aika väsynyt siinä vaiheessa, kun äiti ja hänen miehensä jatkoivat matkaansa.

Tänään itkeä pirautin pari kyyneltä silkasta itsesäälistä. Mietin, jos minulla olisi ajokortti, voisin vaikka vuokrata jostakin auton. Kävisin hakemassa taloon jääneet tavarani tarvitsematta pyytää ketään avuksi. Mies on nyt matkoilla, joten saisin haettua tavarani kaikessa rauhassa. Veljeni ei voi kuitenkaan auttaa minua omien työkiireiden vuoksi, enkä tiedä ketään muuta, jonka voisin kysyä avuksi. Se sai minut itkeä tirauttamaan, vaikka olen päättänyt, etten sääli itseäni, vaikka mikä tulisi.

Voisin itkeä myös Tärkeän vuoksi, sillä en ole kuullut hänestä mitään kohta neljään kuukauteen. Itsenikin vuoksi voisin itkeä, sillä en ole vieläkään osannut luopua toivosta. Odotan ihmettä tai jotakin, vaikka järkeni vakuuttelee minulle, että nyt on aivan liian myöhäistä toivoa enää mitään. Tunteeni inttävät vastaan ja väittävät, että sellaista ei olekaan kuin liian myöhäistä.

Kiitos kommenteistanne. Olen lukenut ne kaikki. Vastaan niihin myöhemmin. Minua vaivaava vatsatauti aiheuttaa minulle voimattomuutta, jonka tiedän onneksi olevan ohimenevää.

klo 19.49. Parantelin tekstiäni luettavammaksi.

Valmista tuli ja lisää laatikkoleikkejä

2011-07-20T07:21:00.001+03:00

Sain työpöydät valmiiksi eilen. Ja nyt ne ovat paikoillaan kuljetettuani muuttolaatikoita olohuoneeseen ja huoneeni toiselle seinustalle. Mehiläisvaha kiiltää kauniisti pöydän pinnassa, mutta on hieman liian nihkeä langattomalle hiirelleni. Käytänkin hiirtä yhä lakanaa vasten. Laitoin niistä kuvia tuonne toisaalle, missä esiinnyn omalla nimelläni. Varautuneena ihmisenä en sitten voi laittaa kuvia tänne.

Pelkäsin ihan turhaan porakoneen käyttöä. Sen jälkeen, kun lapseni neuvoi, miten ruuvinväännin väännetään poran istukkaan, olisin selvinnyt omin voimin, mutta lapseni tuntui olevan toista mieltä. Hänen mielestään en osaisi kuitenkaan ja pilaisin kaiken. Hän halusi näyttää, miten homma toimii. Toisaalta oli liikuttavaa nähdä lapsessani miehisiä elkeitä, toisaalta se oli raivostuttavaa, joutua nyt oman lapsensa holhoamaksi. Enkö ole opettanut häntä käyttäytymään paremmin? Vihelsin tilanteen poikki ilmoittamalla, että kello on ihan liian paljon parvekkeella poraamiseen. Yhdeksältä ei enää sovi pitää meteliä.

Eilen pidin varani ja tartuin poraan vasta, kun lapseni oli lähtenyt kaverinsa luokse. Ruuvaaminen sujuikin ihan hyvin, mitä nyt yksi ruuvi ei suostunut uppoamaan kantaa myöten. Turhaan olin pelännyt työkalua. Valmiiksi ruuvattuihin jalankannakkeisiin olikin helppo kiinnittää valmiit metallijalat. Vielä pitäisi hankkia työtuolit, ettei tarvitse kököttää sängyn reunalla.

Uuden työpöydän ja siistimmän makuuhuoneen kunniaksi keksin puhdistaa näppikseni näppäinten alta. Poistin näppäimet rivi kerrallaan ja puhdistin välit veteen kastetulla punpulipuikolla ja hankasin jokaisen nappulan talouspaperilla puhtaaksi. Järkytyin siitä pölymäärästä, jonka löysin näppiksestäni. Lisäksi näppäinten väliin oli joutunut ihosta peräisin olevaa nöyhtää ja runsaasti hiuksiani. Olenpa näköjään leikannut kynsiänikin näppiksen ääressä näkkärin syömisestä puhumattakaan - vaan en kyllä enää.

Eilen kävin myös hakemassa uuden modeemin. Lapseni mielestä se on hitaampi mutta vakaampi kuin edellinen modeemi. Jos näin on, yhteistyömme jatkuu hyvissä merkeissä.

Olemme syöneet jääkaapin tyhjäksi ja kohta lähden kauppaan ostamaan tuliaisia. Pohdin, miten saan kuljetettua suomalaista grillimakkaraa pilaantumattomana lahden taakse. Jos olisin tiennyt toivomukset aikaisemmin, olisin pakastanut makkarat ja pakannut ne jäisinä kylmälaukkuun. Nyt en enää ehdi pakastuspuuhiin. Lakritsa ei onneksi pilaannu huoneenlämmössä. Pesen vielä pari koneellista pyykkiä, silitän mukaan tulevat vaatteet ja pakkaan kassini. Lapsikaan ei ole pakannut vielä. Puuhaa siis riittää ennen lähtöä.

Toissapäivänä tapasin ystäväni kaupungilla. Oli kiva kävellä aurinkoisilla kaduilla ja jutustella hetken, ennen kuin hänen piti jatkaa matkaansa.

Minua hieman huvittaa, miten innokkaasti blogiini on tultu katsomaan, mitä vieras mies teki sängyssäni. Tunnustan kepposeni.

Vieras mies sängyssäni

2011-07-18T17:43:00.000+03:00

Tänään minulla oli vieras mies makuuhuoneessani.

Olin juuri tullut suihkusta ja olin kuivaamassa tukkaani, kun kuulin hänen tulevan. Hän soitti ovikelloa hiljaa ja varovaisesti. Hän oli etuajassa. Minulle tuli kiire vetää farkut jalkaani. Eilinen t-paita sai kelvata. Tervehdimme ja vaihdoimme pikaiset kuulumiset samalla, kun näytin hänelle tietä. Muitta mutkitta hän istahti sängylleni. En ollut ehtinyt sijata vuodetta, ja se vaivasi minua. Häntä se ei tuntunut kuitenkaan haittaavan. Se oli dna-mies, joka kävi tutkimassa, miksi nettiyhteys pätkii.

Asiantuntevasti hän mittasi kuparit ja totesi niiden olevan moitteettomat. Samoin sisäinen nettiyhteys toimi virheettömästi. Hän arvelikin, että vika on modeemissa. Olen saanut uuden modeemin, jossa on vanhat softat. Jos niin on, nettini jatkaa pätkimistä ja minun pitää ilmoittaa firmaan viasta uudelleen. Sitten modeemini päivitetään tai vaihdetaan toiseen. Senkin hän neuvoi, että kannattaa vaihtaa ethernet-kaapeli kolmos- tai nelosporttiin, jolloin saan oman koneeni nettiyhteyden toimimaan. Valitettavasti se ei kuitenkaan auta lapseni koneeseen, joka on langattoman yhteyden takana. Siihen auttaisi ainoastaan virheettömästi toimiva modeemi.

Hoidettuaan työnsä hän totesi, että toivottavasti emme tapaa enää näissä merkeissä. Totesin, että olen samaa mieltä. Toivottavasti emme tapaa ollenkaan, niin mukava mies kun hän olikin. Toivoin, että nettiyhteys toimii. Se toimikin hetken, mutta rupesi taas hidastelemaan. Käytän modeemia huomenna liikkeessä.

Toisinaan saan aikaan, toisinaan sitten taas en

2011-07-16T18:00:00.002+03:00

Heräsin eiliseen ja totesin, että tietokoneen näyttöpääte ei toimikaan. Jälleen huomasin, kuinka tärkeää minulle on toimiva nettiyhteys. Oltuani vuoden ilman televisiota, tulen edelleenkin toimeen kohtuullisen hyvin, mutta kun nettiyhteys on uhattuna, olen valmis vaikka mihin. Ensin ajattelin kipaista kauppaan ostamaan uuden näyttöpäätteen, mutta luovuin ajatuksesta vähäisten rahavarojen vuoksi. Veljeni lupasi etsiä kirpputorilta minulle jonkin edullisen.

Tietenkin ilahduin veljeni lupauksesta, mutta minua korvensi ajatus, etten pääsisi nettiin vähään aikaan. Sijaistoiminnaksi valikoitui tietenkin kaikenlainen kodinkunnostamistyö. Petsattuani pöytälevyt toisen kerran pesin keittiön ja olohuoneen ikkunat sisältä, välistä ja ulkoa, Luututtuani keittiön lattian ripustin Ikeasta ostamani valkoiset verhot ikkunaan. Tuntui kivalta oleskella puhtauttaan tuoksuvassa hämyisässä keittiössä. En kuitenkaan jäänyt kauaksi aikaa ihailemaan käteni jälkiä vaan ripustin vielä olohuoneeseenkin valkoiset verhot. Niissä olikin melkoisesti silitettävää, sillä molemmat verhot ovat kolme metriä leveät.

Jossakin välissä veli toi minulle näyttöpäätteen, pienen, sievän ja edullisen, mutta en malttanut jäädä paikoilleni vaan puskin siivouksen parissa selkä hiestä märkänä. Nautin kätteni jäljistä. Illalla oli hyvä mennä nukkumaan ja yhtä hyvä oli herätä aamulla. Tänään en sitten olekaan ollut erityisemmin vauhdikas. Enimmäkseen olen jumittanut Mahjongin parissa, mitä nyt välillä olen katsonut netistä tv-ohjelmia, paistanut lapselle vohveleita ja käynyt kaupassa.

Tänään voisin kuitenkin vahata pöytälevyt, jotta pääsen kiillottamaan niitä huomenna. Ehkä ruuvaan tänään vihdoin jalan pidikkeetkin paikoilleen, sillä huomenna en viitsisi metelöidä parvekkeella.. Siinä onkin jännäämistä, opinko käyttämään porakonettani heti vai pitääkö ensin lukea käyttöohjeet.

Kiusa se on pienikin kiusa

2011-07-14T15:34:00.002+03:00

Minulta peritään kaapeli-tv-maksua kaapelista, jonka varassa en ole. Se jäi taloon miehelle. Hän vain ei ole hoitanut omistuksensiirtoa nimiinsä ajoissa. Niinpä joudun maksamaan laskun. Kysymys on kympistä, mutta silti minua ärsyttää.

Olisi vain pitänyt irtisanoa kaapeli-tv-sopimus silloin, kun siirsin nettiyhteyttä tänne. Miehen olisi tosin pitänyt maksaa parinsadan sopimusmaksu. Nyt hän saa sopimuksen nimiinsä ilmaiseksi, kun se siirretään hänelle. Asian pitäisi siis olla kunnossa. Asiakaspalvelija lupasi kirjata tietoihin, mitä on tehty asian hyväksi.

Kun nyt sitten pääsin kiukuttelemaan miehen vuoksi, jatkettakoon, että mies on viimeksi juhannuksena yrittänyt tavata lastaan. Hän ei tunnu pahemmin välittävän kuopuksesta. Aikookohan mies lakaista hänetkin maton alle niin kuin teki esikoiselle? Esikoinenhan ei ollut lapsi hänen mieleen vaan kiukkuinen ja ärhäkkä, haastoi isänsä ja osoitti halveksuntansa avoimesti. Vai ovatko kesälomariennot niin tärkeitä, ettei siinä tuoksinassa muistu mieleen, että tuli lisäännyttyä vuosia sitten?

Ja älkää nyt, hyvät ihmiset, vain tulko sanomaan, kuinka myrkytän mieleni kiukuttelemalla miehelle. Mielestäni harmistuminen on ihan asiallinen tunnetila silloin, kun asioita ei hoideta kuntoon.

Inhimillinen tekijä ja muita tekosyitä

2011-07-14T10:33:00.000+03:00

Pöytäprojektiin tuli eilen pieni viivästys pähkinäpetsin loputtua. Olin ostanut kahta eri petsiväriä, pähkinän ja mahongin. Näitä sekoittelin sitten erillisessä astiassa kahden suhde yhteen sillä seurauksella, että pähkinäsävy loppui juuri ennen kuin ehdin viimeistellä puulevyjen reunat. Ei muuta kuin rautakauppaan.

Minulle lähteminen on toisinaan ihan hirveän ylivomaista, mutta sitten kun lähden, pidän kulkemisesta. Niin kävi nytkin. Minun piti alunperin lähteä kuopuksen kanssa samaa matkaa lähirautakauppaan, mutta alakerrassa pyörsin suunnitelman: halusin sinne, mistä ostin porakoneenkin. Siitä olisi lyhyt matka muihin isoihin kauppoihin.

Ikeasta ostin lapselle pienen apupöydän yöpöydäksi lapsen omasta pyynnöstä. Lapsi kiinnitti jalat kädenkääntessä. Laitoin jalkoihin huopapalat tossuiksi, mutta muuten annoin lapseni touhuta ihan itse. Olen päättänyt vierottaa lapseni tekemättömyydestä antamalla hänelle pieniä tehtäviä, joista hän tuntee saavansa iloa. Niin kävi nytkin. Hän sanoi pitävänsä pöydästä kovin paljon.

Lisäksi ostin muovisia säilytyslaatikoita rumien kenkälaatikoiden tilalle. Olen varmaankin kertonut täälläkin, että olen päällystänyt kenkälaatikoita tapetinpalasilla. Niistä on tullut ihan siedettäviä, mutta se ei riitä minulle. Haluaisin siistiä jälkeä, eikä se onnistu harjoittelematta. Niinpä jatkan harjoittelemista. Siihen saakka säilytän tavarani isoissa muovirasioissa. Kirkkaat muovirasiat ovat käteviä, koska niistä näkee päälle, mitä ne sisältävät.

Ostin myös neljä valmisverhopakettia. Kotona sitten avasin yhden paketin ja tajusin ostaneeni oikeasti kahdeksan verhoa neljän sijaan - kaikki valkoisia perusverhoja. Selitykseksi erheeseeni sanottakoon, että paketissa oli piirroskuvia tarkkojen lukumäärien sijaan. En ole myöskään koskaan aikaisemmin ostanut valmisverhoja vaan aina käynyt ostamassa kankaan kangaskaupasta ja ommellut verhot ihan itse. En kuitenkaan tunne itseäni huijatuksi. Verhot olivat tarjouksessa kympin paketti. Olen myös ihan varma, että valkoisia keveitä kesäverhoja tarvitaan aina.

On varmaan sanomattakin selvää, että tuollaisen pyöräilyretken jälkeen pöydänvalmistusprojekti ei edistynyt yhtään. Tänään pitäisi jatkaa.

***

Eilen katsoin netti-tv:stä Inhimillisen tekijän mustasukkaisuudesta. Olen varmaan aikaisemminkin kirjoittanut siitä, mutta kirjoitan uudelleen, kun sattui sivuamaan omaa oloani. Minähän olen mustasukkainen toisinaan. En kuitenkaan kuulustele enkä kontrolloi kenenkään elämää mustasukkaisuuksissani ohjelman järjettömästi mustasukkaisten tavoin. Jos tunnen oloni epämukavaksi, käännyn sisäänpäin ja kärsin kunnes saan kysyttyä, missä mennään. En usko, että olen mustasukkainen miehelle. Päinvastoin ilahtuisin, jos saisin kuulla, että hän on löytänyt jonkun toisen. Ehkä hän saisi siitä toisesta sellaisen kumppanin, joka voisi ottaa kontolleen talovelankin, jotta hän voisi jäädä asumaan rakkaaseen taloonsa.

Tärkeästä olen mustasukkainen. Toisinaan kuvittelen hänet naisen syliin ja kärsin. Minulla ei ole kuitenkaan oikeutta kysyä, en siis kysy. Mustasukkaisuus ei kuitenkaan ole minulle varsinainen ongelma vaan yksinäisyys. Kaipaan aikuista ihmistä elämääni. Sellaista, jolle voin kertoa päivän kuulumiset, myös ne surulliset, kuten ihmisenkaipuuni. Kun tuntuu siltä, että kaikilla muilla on ihmisiä ympärillään, mutta minä olen yksin. Tiedän, että tämä ei ole ihan totta. Onhan minulla ihmisiä. Heillä on kuitenkin myös oma elämänsä elettävänä ja tällä hetkellä tunnen oloni yksinäiseksi.

Ei se ole pelkkä porakone - se on elämää suurempi riippumattomuuden julistus

2011-07-12T22:21:00.001+03:00

Yrittänyttä ei laiteta. Ostin itselleni ensimmäisen ihan oikean sähkötyökalun, iskuporakoneen, jossa on ruuvinväännin. Minulle porakone on itsenäisyysjulistus, julistus riippumattomuudestani kaikkialle maailmalle, joka vain jaksaa kuunnella. Hankkimalla porakoneen julistan, että minä kyllä pärjään, vaikka muuta onkin vahvasti epäilty.

En ole koskaan porannut sähköporalla, en ole myöskään vääntänyt ainuttakaan ruuvia sellaisella, vaikka miehellä oli pelit ja vehkeet. Minä en kuitenkaan saanut koskea niihin. Olisin vain pilannut kaiken. Jos halusin ruuvin seinään, väänsin sen ruuvimeisselillä paikoilleen. Olen naiseksi melko vahva, mutta ihan niin vahva en ole, että saisin minkä tahansa ruuvin uppoamaan mihin tahansa seinään. Yleensä vääntämäni ruuvit sojottivatkin minne sattuu, koska olin uupunut työn tuoksinnassa. Miehen mielestä työn tulos oli kuitenkin selvä todiste siitä, että olen taitamaton. Eikä taitamattomille voi uskoa sähkötyövälineitä, joilla voisi saada vielä pahempaa jälkeä. Jos halusin taulun seinälle, en voinut porata sille reikää vaan jouduin kiltisti odottamaan, että mies hyväksyi ensin tauluvalintani, sen jälkeen taululle aiotun paikan ja lopulta sai porattua reiän. Propattuun reikään sentään sain kiinnittää koukun. Sain myös siivota miehen jäljet: laastinpölyt ja paikalle lojumaan jääneet työvälineet.

Mutta nyt minulla on oma porakone. Veljeni arveli, että selviäisin sellaisella parinkympin iskuporakoneella. Kun hän kuuli, että olenkin sataviisikymppiä köyhempi, mutta yhtä konetta rikkaampi, hän arveli, että nyt on isoasiskoa höynäytetty. Nettitutkimukseni kuitenkin paljastivat minun tehneen hyvän kaupan. Koneessani on enemmän voimaa ja vääntöä kuin halpisversioissa, ja se on monipuolisempikin*). Nyt voin kiinnittää tauluni, minne haluan ja milloin haluan. Voin kiinnittää lenksuvan makuuhuoneen kaapinoven saranan ja ruuvata jalat niihin työtasoihin, jotka tilasin läheisestä puutavaraliikkeestä. Sahautin työtasot tammiliimalevystä omien mittojen mukaan. Tänään olen hionut ja yhteen kertaan petsannut pöytätasot. Huomenna petsaan toisen kerran. Sitten vahaan mehiläisvahalla ja kiillotan työpöytien pinnat. Lopuksi kiinnitän valmiit metallijalat, jotka ostin rautakaupasta. Kiinnittämiseen käytän omaa porakonettani. Porakone on minun, mutta annan kyllä sitä lainaksi, jos joku sitä tarvitsee oikein kovasti.

---

Joskus keväällä luin tämän. Silloin naurahdin, että parempi vain pysyä naisista erossa, jos naiset ovat niin avuttomia. En tarvitse miestä sellaisiin pikkupuuhiin kuin huonekalujen siirtoon tai viemärin hajulukon puhdistamiseen.

*) 13.7. klo 13.50 Lisäys: Myös iäkäs äitini oli sitä mieltä, että olen tehnyt hyvän ostoksen. Hän on ollut aina sitä mieltä, ettei kannata ostaa huonoa ja halpaa, jos rahalla saa hyvän ja toimivan. Hyvällä välineellä aloittelijakin saa kunnon jälkeä, mutta huonolla välineellä edes taitavin tekijä ei saa kelvollista aikaiseksi.

Aarrekartta, 4. osa. Puolivuosikatsaus

2011-07-11T01:25:00.001+03:00

Muuttaessani uuteen kotiin pidin huolen, että aarrekarttani tulee mukaan ja saan sen käsiini helposti. Aarrekartta onkin ollut tietokoneen vieressä silmieni alla aivan alusta asti. En ole kuitenkaan silmäillyt sitä päivittäin, kuten kuuluisi, mutta olen ajatellut sitä.

Nyt on aika - uusi elämä /Ystäviä ja pitkää ikää

Muuttaessani tänne tunsin suunnatonta riemua uuden elämän alkamisesta. Tunsin itseni miltei voittamattomaksi. Selättäisin vaikeudet tavalla tai toisella. Selviäisin elämän mutkikkuudesta. Olihan minulla tiedossa uusi hieno elämä. Tunsin, ja tunnen yhä, että minulla on monta hyvää ystävää, täälläkin. Osaan tosiaankin ystävystyä, vaikka olen pitkään luullut, että en pysty enää hankkimaan itselleni uusia ystäviä entisten, muuttojen myötä matkasta jääneiden tilalle.

Sitten sain kuulla työhöni liittyviä uutisia. Minua masensi tieto siitä, että muutos työelämässäni saattaisi merkitä pahimmassa tapauksessa myös jäähyväisiä eräille ihmissuhteille, ellei asian hyväksi tehtäisi mitään. No, Tärkeästä ja Parhaasta on tietenkin kysymys. Olen etääntynyt heistä.

Siskoni kanssa puhuimme siitä, että pelkään miehen kohtaamista. Tällä hetkellä en halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Ensin siskoni arveli, että käytän valtaa miestä kohtaan vaikenemalla. Sitten hän epäili, että kysymys on jostakin lapsuuden jäänteistä. Olen päästänyt miehen niin tiukasti ihoni alle, että tunnen niin voimakasta tunnetta kuin pelkoa häntä kohtaan. Minun ei pitäisi kuulemma tuntea noin, mutta niin vain on. Kerroin sisarelleni, mistä pelko johtuu. Olen antanut miehelle vallan itsestäni ja nyt riuhtaisen itseni irti, ja mies syytää suustaan sontaa, koska huomaa otteensa kirpoavan minusta.

Etsin siskoni hyväksyntää ja kun en sitä omasta mielestäni saanut - hän oli eri mieltä kuin minä, en ollutkaan selvinnyt erosta niin hyvin, kuin aluksi luulin - tunnen alakuloa ja epätoivoa. Hän katsoo asioita ja elämää niin erilaisesta näkökulmasta, että minua ahdistaa toisinaan. Joku toinen olisi taputtanut selkääni ja todennut, että olenpa ollut kunnon tyttö, kun puhalsin miehen elämästäni noin hienosti. Silti tiedän, että siskoni on oikeassa. En ole päässyt miehestä eroon henkisesti. Ensin minun pitää päästä häntä kohtaan tuntemastani pelosta, sitten pystyn jatkamaan elämääni vapaana.

Aitoa rakkautta

Tunnen edelleenkin rakkautta Tärkeää kohtaan. Tunne ei vain ole laantuakseen. "Näen" hänet Facebook-kaverinani ja muutaman kerran hän on sattunut paikalle samaan aikaan. En ole kuitenkaan pystynyt ottamaan häneen yhteyttä omien ristiriitaisten ajatusteni vuoksi. Tänään lähetin hänelle sähköpostia, jossa kerroin kuulumisia ja kysyin miten hän voi. Kerroin senkin, että olin loukkaantunut, kun hän ei vastannut puheluihini. En syytellyt häntä, en moittinut häntä, kysyin vain, mitä on tapahtunut. Kerroin senkin, että olisin mielelläni yhteydessä häneen. Kesti näin kauan - huhtikuusta heinäkuuhun - että pystyin kirjoittamaan viestin, jossa en syyllistänyt häntä tapahtuneista enkä vaatinut selitystä. Kesti näin kauan, että sain poltettua poroksi pahimman loukkaantumiseni ja katkeruuteni. Jäljellä on lämpö, jota jaksan jakaa ja vastaanottaa.

En siis tunne tällä hetkellä riemua.En myöskään pysty ottamaan iloa irti. Sen kuitenkin tiedän, että viihdyn kotonani ja selviän tästä. Luulen myös, että olen hieman valmiimpi puhumaan tunteistani, kun sen aika tulee. Luultavasti olen myös entistä valmiimpi pitämään puoliani. En ehkä hyväksykään niin helposti huonoa kohtelua kuin aikaisemmin.

Tunnen yhä, että verkko avartaa maailmaa. Ja uskon, että tulee vielä ilo. Olenhan jo tehnyt arjesta parempaa muuttamalla omaan kotiin.

Tunnen, että tällä aarrekartalla on vielä annettavaa minulle. Seuraavan kerran voisin tarkastella sen valossa elämääni loka-marraskuussa.

Hups, venähti vähän pitkäksi

2011-07-09T18:44:00.001+03:00

Ei minun ollut tarkoitus pitää blogitaukoa, mutta niin vain kävi, että en saanut aikaiseksi kirjoittaa kuulumisiani blogiin.

Joitakin aika kurjia asioita on sattunut tällä aikaa. Minulle ilmoitettiin kahdesta työpaikasta, etten ollut valittavien joukossa. Siitä seurasi tietenkin itsetutkiskelu, miksen kelvannut ja mitä siinä valitussa oli sellaista, mitä minulta puuttuu ja kaikkea muuta hyödytöntä. Olin hetken alakuloinen ja olin vähällä vetää itseni vessanpytystä alas.

Olen myös surrut muutamia työhöni liittyviä ihmissuhteita, jotka näyttävät kituvan henkihieverissä. Mutta sellaista elämä on. Se tuo ja se vie. Nyt näyttää vievän saavuttamattomiin.

Asunto ei ole vieläkään aivan muuttolaatikkovapaata vyöhykettä, sillä säilytyskalusteita puuttuu. Muuttohan jäi juhannuksen alla hieman kesken, ja kaipaan taloon jääneitä tavaroitani. En kuitenkaan uskalla hakea niitä sieltä yksin. Tarvitsen jonkun tuekseni. Olen myös uupunut tavaroiden siirtelyyn ja järjestelyyn. Minun oli ihan pakko pitää selkeä tuumaustauko jaksaakseni jatkaa kodin laittamista. Nyt olen jo löytämäisilläni tekemisen ilon.

Kivoja juttujakin tapahtui. Sain varmistuksen, että töitä on kuitenkin tiedossa elokuusta lähtien, vaikkakin ensin tipoittain, myöhemmin sitten lisää. Tapasin myös kivan blogiystävän. Kutsuin hänet meille, tein ruokaa ja ennen kaikkea viihdyin hänen seurassaan. Mielelläni tapaisin hänet uudemmankin kerran. Kivoihin asioihin luen senkin, että suunnittelin muutaman muunkin blogiystävän kanssa tapaamista. Ne nyt eivät kuitenkaan toteutuneet, mikä minkin takia, mutta uskon, että vielä joskus tapaamme - siksi tämä on kiva asia.

Myös siskon luokse suuntautuva matka, jonka teemme veljieni perheiden ja äidin ja hänen miehensä kanssa kuuluvat kivoihin asioihin, vaikka se ei olekaan vielä toteutunut. Matkan suunnittelukin on nimittäin ollut kivaa.

Huomaan, että minun pitäisi kirjoittaa väliaikakatsaus aarrekarttani suhteen, olisi pitänyt kirjoittaa jo kesäkuun lopussa. Teen sen kyllä, kunhan saan ajatukseni kerättyä jonkinlaiseen kuosiin.

Kieli keskellä suuta

2011-06-29T10:04:00.001+03:00

Tämähän alkaa käydä rutiinilla: mies lähettelee syytteleviä tekstiviestejä kerran viikossa muistutukseksi, että hänkin on olemassa, enkä minä vastaa niihin.

En kaipaa keskusteluyhteyttä mieheen, suorastaan kammoan ajatusta tällä hetkellä. En tunne minkäänlaista tarvetta käydä läpi eromme syitä miehen kanssa, sillä sille oli oma aikansa. Mies ei kuitenkaan halunnut puhua tunteista, joten käsittelin ne itse loppuun. Nyt niitä ei ole - ainoastaan pelko nostaa ajoittain päätään, että sittenkin mies onnistuu sotkemaan elämäni vaikka pidän hänet mahdollisimman etäällä itsestäni. Että en sittenkään pääse hänestä eroon pyrkimyksistäni huolimatta.

En halua miehen tietävän minusta mitään. Huomaan vaistomaisesti varovani sanojani myös lapsen suhteen. En kerro hänelle asioistani ennen kuin ne ovat varmoja, sillä pelkään hänen avomielisenä lipsauttavan jotakin miehelle niinä harvoina kertoina, kun he ovat tekemisissä toistensa kanssa. Mieluummin varon sanojani kuin kiellän lasta kertomasta. Samalla tavalla huomaan varovani sanojani myös blogissani ja FB:ssä. Joitakin asioita vain pitää säästää itselle.

Näin eilen Parasta hetken aikaa. Rupattelimme päällimmäiset kuulumiset ennen kuin jatkoimme matkaamme. Olin toimittamassa erästä asiaa, josta myös puhuimme, mutta josta en halua nyt kertoa täällä.

Palkkakuitti tuli. Minulla on sittenkin varaa elämiseen myös ensi kuussa, vaikka rahaliikenne onkin takkuista ja täynnä mutkia ja kuoppia. Rupean etsimään pankkitunnuksiani, jotta pääsen maksamaan laskuja. Sitten lähden vieraspatjaostoksille. Aurinko paistaa niin tarmokkaasti, että pitää varautua tuhdilla suojakertoimella, etten pala enempää.

Kotona

2011-06-26T09:48:00.000+03:00

Netti toimii jo. Saimme modeemin postissa torstaina ja samalla huomasimme, että nettiyhteyskin on avattu. Lapseni rakensi itselleen langattoman yhteyden, kun kävin ensin ostamassa hänen pöytäkoneeseensa wlan-sovittimen. Facebookissa olen päivittänyt kuulumisiani pikaisesti. Olen myös lukenut blogeja. En ole kuitenkaan jaksanut päivittää blogiani, sillä tänne ei oikein osaa kirjoittaa mitään lyhyesti tai huiskaisemalla.

Viikko takana uudessa kodissamme. En ole hetkeäkään kaivannut takaisin entiseen. Viikko sitten lauantaina muutimme veljeni avustuksella tänne. Saimme suuren osan tavaroista mukaamme, mutta sunnuntain välisenä yönä, kun olisi ollut enää muutama huonekalu jäljellä, veljeni vihelsi pelin poikki. Hänellä oli takanaan raskas työviikko ja edessä toinen samanmoinen. Sitäpaitsi uskovaisena miehenä hän oli menossa sunnuntaina kirkkoon.

Minun piti kunnioittaa hänen toivettaan, vaikka luonteeltani kärsimättömänä olisin halunnut tehdä muuton valmiiksi kerralla. Minua harmitti, että asunnostamme puuttui pöytiä. Ainut pöytätaso on keittiön aamiaispöytä. Ajatuskin vanhaan asuntoon palaamisesta myöhemmin kuvotti minua. Olin myös huolissani, etten saisi enää tavaroitani miehen luota. Suunnittelin jo, että menisin taloon sunnuntaina aamuvarhaisena ja keräisin välttämättömimmät ja pienimmät tavarat ja tilaisin tilavan taksin avuksi. Luovuin kuitenkin ajatuksesta aamulla, kun tajusin, kuinka väsynyt ja kipeä olin. Oikea olkapääni on vihotellut talvesta saakka ja se äityi vihlomaan laatikoiden kantamisesta. Muutossa niksautin vielä selkänikin.

Viikko sitten olin fyysisesti täysin romuna. Buranan voimin olen kuitenkin laitellut asuntoamme pikkuhiljaa asuttavaan kuntoon. Pyöräilimme lapsen kanssa Ikeaan ja Bauhausiin tutkimaan huonekaluja ja rakennustarpeita. Me molemmat tarvitsemme työtasot ja suunnittelimme, että rakentaisimme ne liimapuulevystä ja irtojaloista. Kun tekisimme kaksi samanlaista työtasoa, voisimme yhdistää ne tarvittaessa pitkäksi pöytätasoksi. Sitäpaitsi haaveilen periväni työtason lapseltani, kun hän muuttaa täältä pois. Rakennan näistä pöydistä itselleni jättisuuren työ- ja harrastepöydän Ostamme hänelle sitten uuden kirjoituspöydän. Ostimme lapselle uusia pussilakanoita. Hän tarvitsee vielä uudet verhot. Mitkään entisistä verhoista ei sovi tänne. Koska verhotangot ovat katon rajassa, verhot yltävät juuri ja juuri ikkunalaudalle.

Olen ostanut uusia tyynyjä ja kevytpeitteitä. Heitän vanhat, kulahtaneet pois. Ripustin lamppuja kattoon. Olen tiskannut astioita ja laitellut kirjoja hyllyyn.Veljeni kävi asentamassa pesukoneen perjantaina.Siitä saakka olen pessyt pyykkiä. Tavoitteenani on saada vaatteet pois jätesäkeistä kaappeihin tämän päivän aikana. Myös pahvilaatikoita tyhjenee vähitellen.

Maanantai-iltana mies soitti. En kuitenkaan vastannut hänelle. Laitoin kännykän äänettömälle, ettei tarvinnut kuunnella soittoääntä. Koska mies ei saanut minua kiinni, hän soitti lapselle ja lähetti hänen kauttaan varsin ikäväsävyisiä terveisiä. Samoin hänen lähettämänsä tekstiviesti oli varsin tyly. Kieltäydyin kuitenkin provosoitumasta enkä vastannut hänelle. Seuraavana päivänä mies sai asianajajani kirjeen. Hän ei ole soittanut eikä tekstannut minulle enää. Juhannusaattona mies soitti lapselle ja kyseli jälleen, onko lapsi saanut ruokaa. Hän kun suhtautuu epäilevästi minun ruuanlaittotaitooni. En ole koskaan kertonut miehelle, mihin muutamme, eikä hän ole kysynyt sitä minulta. Mies kyseli useaan kertaan, missä lapseni on. Lapsi sanoi olevansa toisessa kodissa, mutta ei maininnut osoitetta. En ole kieltänyt lastani kertomasta meidän olinpaikkaa, mutta en ole myöskään rohkaissut häntä siihen. Kuulemma mies on ensi viikon maisemissa ja hän olisi halukas tapaamaan lasta. Enpä sitten yritäkään saada tavaroitani pois vielä. Ajattelin, että pyydän äidin miestä apuun. Hän on rauhallinen mies ja osaa kohdella asiallisesti ikävästi käyttäytyviä keski-ikäisiä entisiä aviomiehiä.

Ehkä myös mies osaa hävetä sen verran, että ei rupea ryppyilemään äidin miehen nähden. Äitiä en halua viedä mieheni lähelle. Äiti kuitenkin rupeaisi hössöttämään hyvien välien tarpeellisuudesta myös miehelle. Minähän en halua minkäänlaisia välejä mieheen. Haluan päästä hänestä eroon täydellisesti. Minun pitää varmaan myös lähettää miehelle sähköpostia, että haluan miehen pitävän lapsen erillään välienselvittelyssä. Samoin minun pitää varmaan ilmoittaa, että mikäli miehellä on asiaa minulle, hän voi lähettää sähköpostia. En enää halua häneltä puheluita enkä tekstiviestejä niin kauan, kun hänen käytöksensä on ala-arvoista.

Omaisuuden jakoa

2011-06-17T19:36:00.000+03:00

Helpotuksen huokaus. Irtaimisto on nyt sitten jaettu. Pesukoneesta ja kuivausrummusta tuli hirveä huuto. Niitä ei kuulemma saa viedä, koska ne kuuluvat talon kiinteään varustukseen. Kuulemma lasken talon arvoa viemällä ne pois. Yritin selittää hänelle, ettei kuulu, eikä kukaan halua pestä pyykkejään toisten vanhoilla pesukoneilla. En minä ainakaan, eikä ainoassakaan omistamassamme talossa ole ollut pyykkikonetta vaan olemme tuoneet aina omamme. Mies vain jankkasi, että ne pitää jäättää tänne. Hän oli ehtinyt soittaa isälleenkin ja tarjosi puhelinta minulle. Kuulemma minun pitäisi puhua hänen isänsä kanssa, jotta kuulisin, mitä mieltä isä on. Sanoin, että en halua jutella, sillä en ehdi. Mies vain tyrkytti puhelinta nenäni edessä, jolloin sanoin rauhallisesti:"V*tut, minä puhun puhelimeen, puhukaa keskenänne, jos tykkäätte, minä en ehdi." Minulla ei ollut aikomustakaan kuunnella apen jankutusta. Mielestäni oli ihan tarpeeksi siinä, että jouduin kuuntelemaan samat puheet mieheltä.

Mutamasta muustakin tavarasta mies rupesi riitelemään, mutta kun annoin jostakin periksi, sain pitää jotakin muuta haluamaani. Mies sai pitää kaksi pientä Tiffany-lamppua, joista itsekin pidän kovasti. Minä taas sain pitää pienen ruusupuisen kaapin, joka on ollut miehelle mieleen. tosin kysyin, mitä hän tekee lampuilla, kun hän ei koskaan käytä niitä. Kuulemma hän katselee niitä, koska ne näyttävät niin hyvältä. Mies oli kyllä kovasti sitä mieltä, että jaan tavarat epäreilusti, en kai vain aio tyhjentää koko taloa - mutta hänhän valittaa aina. Esitin vastakysymyksen: joko hän on vienyt minulta viemänsä korvanapit anopille? En saanut vastausta kysymykseeni. En ole tyytyväinen tavaroiden jakoperusteeseen, koska jouduin luopumaan lampuista.

Mies arvosteli jälleen minua, koska muutan pois kesken taloprojektin. Kerroin jälleen, että minulla ei olisi mitään tarvetta lähteä tästä pois, mikäli hän kohtelisi minua ja lapsia toisin. Nyt lähden, koska minun on turvattava itseni ja kuopuksen terveys. Muistutin, mitä kuopus oli sanonut hänelle hetkeä aikaisemmin: mies ei saa syyttää muita omista virheistään vaan on ruvettava kantamaan ne itse. Sanoin, että joku toinen isä sanoisi tässä kohdassa, että ota vaan pesukone ja kuivuri, pitäähän lapsella olla puhtaat vaatteet, kun hän lähtee kouluun syksyllä.

Kuulemma hän haluaa päästä minusta eroon mahdollisimman äkkiä. En viitsinyt muistuttaa häntä siitä, että vastahan hän valitti muutostani. Hän kantoi vielä makuuhuoneesta mukaani tulevan sohvakalustoon kuuluvan nojatuolin "ettei inun sinne tarvitse enää mennä".

Sitten yhtäkkiä hän vain teki lähtöä reppu kädessä. Hän totesi, että hän luottaa siihen, että jaan omaisuuden tasan enkä vie täältä mitään, mikä ei kuulu minulle. Hän tarkoitti perimiään huonekaluja ja muuta arvo-omaisuutta, jonka hän on saanut vanhemmiltaan. Sanoin, ettei minulla ole tarkoitustakaan tyhjentää taloa.

En kertonut miehelle, että olen käynyt oikeusavustajan puheilla. Ajattelin, että pitää hänellekin jättää jokin yllätys. Oikeusavustaja lupasi lähettää miehelle kirjeen, jossa hän kertoo omaisuudenjakamisperusteet silloin, kun ei ole avioehtoa. Hän lupasi lähettää kirjeen ensi viikolla. Olen siitä iloinen, ettei minun tarvitse olla paikalla miehen lukiessa kirjettä.

Huomenna minä ja lapsi muutamme. Toivottavasti on kohtuullisen kuiva keli, kun kannamme tavarat uuteen kotiin. Vähän jännittää jo. Ihan kuplii ja pikkuisen pelottaakin. Mutta ihan pikkuisen vain. Uskon, että pärjään kyllä.

Että sellainen tapaus. Siihen päättyi yli kahdenkymmenenviiden vuoden mittainen yhteiselomme. Ei tule yhtään ikävä.

Kristallinkirkkaana mielessäni

2011-06-15T09:18:00.002+03:00

Vielä yksi asia, joka on nyt kristallinkirkkaana mielessäni.

Temppuileva mies saa mennä.

Muistan vieläkin yli neljännesvuosisataisen tapahtuman, joka sinetöi kohtaloni. Olin ensimmäisen televisioni saatuani päättänyt, ettei minun televisiostani urheilua katsota. Inhosin sitä meteliä, joka urheiluohjelmista lähti. Olin raivoissani, että hyvät ohjelmat siirtyivät jatkuvasti urheilun tieltä.

Olin ruvennut tapailemaan miestä. Eräänä sunnuntaina ihan seurustelun alkuaikoina mies muisti luonani jonkin urheilukisan. Muitta mutkitta hän kävi televisioni kimppuun ja rupesi tyytyväisenä katsomaan ohjelmaa - kysymättä minulta lupaa tai mielipidettäni. Hän ilman muuta oletti, että hän voi tehdä niin, kuin olisi ollut omassa kodissaan. Suutuin ja käskin hänen sammuttaa television. Mies teki harmistuneena lähtöä.

Se, mitä sitten tein, sinetöi kohtaloni: pyysin miestä jäämään. Lupasin, että hän saa katsoa urheiluohjelman. Niin sitten istuin oman asuntoni sängyn laidalla, kuin vieras olisin, ja odotin, että mies saa katsottua ohjelmansa. Siitä se lähti - minun ylitse kävelemiseni - sitä on riittänyt näihin päiviin saakka.

Se, mikä on kristallinkirkkaana mielessäni on, että temppuileva mies saa mennä. Tärkeä jätti vastaamatta puheluihini, ei yhtä kertaa vaan usean kerran. Hän ei myöskään vastannut viesteihini. Hän saa mennä. En kysele perään, en ota häneen yhteyttä. Jos hän ottaa yhteyttä, kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa. Muussa tapauksessa katson ystävyyteni häneen päättyneeksi.

Lähden kohta oikeusaputoimistoon. Sain yöllä tulostimen toimimaan ja nyt minulla on mukanani iso nippu papereita - myös miehen lähettämät halveksivat viestit, joissa hän kaavaili omaisuuden jakoa itsensä hyväksi.

Se, mikä terävänä piirtyi mieleeni

2011-06-15T00:59:00.002+03:00

Se, minkä oivalsin aikaisemmin tänään, mutta jota en saanut ilmaistua jäi kertomatta, mutta kerron sen nyt.

On oikein laittaa ihminen vastuuseen omista vääristä teoistaan. On oikein turvautua lain ja järjestyksen apuun silloin, kun oma apu ei riitä. On oikein pyytää apua, neuvoja ja tukea, kun ei itse osaa, jaksa eikä pysty.

On myös oikein pelätä silloin, kun on pelättävää. On oikein suojella itseään. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Vielä muutama päivä

2011-06-14T23:28:00.002+03:00

Heti aamulla oli taas helppo hengittää, kun tiesin miehen olevan poissa talosta ja kaupungista. Hänelle on avautunut uusia työkuvioita. Toivon niiden onnistuvan, sillä se helpottaisi myös minun elämääni - isommalla palkallaan mies pystyisi lunastamaan minut pois tästä talosta ja veloista.

Kun oli helppo hengittää, jaksoin käydä aamulla uimassa. Vesi oli kuin linnunmaitoa, lämpimämpää kuin ilmanala. Uin pitkin vedoin ja nautin olostani, tunsin olevani miltei onnellinen. Takaisin päästyäni hoidin paperiasioita - laitoin työttömyyskorvauksen ja keräsin papereita kasaan huomista oikeusavustajan tapaamista varten. Sitten tajusin: minähän saan kohta palkan. Muutamasta työpäivästä ei tule kovin isoja rahoja, mutta saanpa juuri sen verran, että voin tehdä hankintoja uuteen kotiin saman tien ja kohta saan päivärahat. Tarvitsen paistinpannun, kattiloita, silitysraudan ja -laudan. Haluan ostaa uusia astioita ja lakanoita, pyyhkeitäkin haluan ostaa - sellaisia, jotka eivät muistuta minua tästä talosta ja elämästä. Tarvitsen kahvinkeittimen, sillä parin viikon päästä minulle tulee vieraita. Teen osan hankinnoista huomenna, kun käyn oikeusaputoimistossa. Ostan lakanat, jotta ehdin pestä ne käyttövalmiiksi. Saan sitten sijata ylihuomenna uuteen asuntoon tulevan sänkyni nukkumakuntoon. Samalla pyyhin ja luuttuan asunnossa muuttovalmiiksi. Osan hankinnoista teen ensi viikolla, kun olemme saaneet nakattua tavarat asuntoon.

Ostan ensi viikolla vieraspatjan. Kun ostan sen nyt, se on sitten valmiina kaikkia niitä vieraita varten, jotka tulevat meille kylään. Kyllä, minä olen ruvennut haaveilemaan vierailuista - kuinka meille vihdoinkin tulee ihmisiä minun tarvitsematta jännittää, millaisen vastaanoton he saavat. Kun ei ole miestä nurkissa murjottamassa, vieraani saavat sydämellisen vastaanoton minulta ja lapseltani. Haaveilen myös omista vierailuistani. Minähän voin kyläillä, mikäli niin haluan tarvitsematta miettiä, mitä mies ajattelee rahanmenosta. Voin matkustella sitten, kun saan raha-asiani kuntoon. Olisi ihanaa, jos olisi ystäviä tässä ihan lähellä, ja voisimme pistäytyä toistemme luona silloin tällöin.

Pakkaamista on vielä jonkin verran. Minun piti pistää hösseliksi tänään, mutta olen käyttänyt aikani toisin. Tänä iltana sain perspektiiviä elämääni lukemalla erään naisen elämästä. Kiitän häntä hänen osoittamastaan luottamuksesta. Ymmärrän nyt, miten onnekas olen, kun pääsen elämään omaa elämääni.

Muuton jälkeen elämme hieman yli viikon netittöminä. Pääsen kyllä töissä lukemaan sähköpostini, mutta bloggaamaan en varmaankaan ehdi. Niinpä päivittämiseen tulee varmaan pieni tauko, ellen ehdi myöhemmin tällä viikolla blogiini.

Yritin asioiden helpottamiseksi (miehelle) siirtää täällä olevaa nettiliittymää miehen nimiin, mutta se ei kuulemma ole mahdollista. Minun pitää ottaa tämä minun nimissäni oleva nettiliittymä mukaani ja miehen pitää avata oma liittymä itse. Samoin hänen pitää tehdä kaapeli-tv-sopimus, sillä myös se on minun nimissäni tällä hetkellä. En ole uskaltanut puhua hänelle mitään, sillä tuoreessa muistissani on kaikki ne huudot, mihin mies on sortunut suuttuessaan. Haluan välttää kaikenlaisia konflikteja loppuun saakka, jotta saan muuton sujumaan mahdollisimman hyvin. En ole uskaltanut kovistaa miestä niistä korvakoruistakaan, jotka ovat kadonneet yöpöydän laatikosta. Olen saanut kaksi korvakoruparia miehen äidiltä ja olen pitänyt niitä tallessa yöpöydän laatikossa. Nyt niitä ei löydy mistään. Ainut, joka on voinut ottaa ne, on mies, joka nukkuu makuuhuoneessa, yöpöytäni vieressä. Hän kuitenkin kiisti kaiken ja vetosi siihen, että kun hän sanoo jotakin, niin siihen on uskottava. Mutta kun minä olen lakannut luottamasta hänen sanoihinsa kauan sitten. Hänen vannomisillaan ei ole mitään merkitystä minulle. Sitä paitsi miehen suvussa on taipumusta uskoa, että tarkoitus pyhittää keinot. Ehkäpä lahjoituksellakaan ei ole mitään merkitystä vaan erotilanteessa on luvallista ja suorastaan velvollisuus varastaa minulle annettuja tavaroita.

Kiitos kaikista kommenteistanne, hyvät lukijat. Ne ovat ilahduttaneet minua. Nyt en kuitenkaan ole pystynyt vastaamaan niihin yksitellen, kuten tapanani on ollut. Kunhan saan tämän muuton valmiiksi ja olen kerännyt taas voimia, palaan hyväksi havaitsemaani kommentointitapaan. Olette tärkeitä.

Ei helluntaina eikä koko kesänä

2011-06-12T19:08:00.001+03:00

Olen hiljakseen pakkaillut tavaroita. Tuntuu kuin viettäisin takaperoista joulua tehdessäni löytöjä - miten paljon tarpeellista tavaraa omistankaan. Olen kovin iloinen, että tulevat hankinnat vähenevät vähenemistään. Sisällä henkilökohtaiset tavarani alkavat olla jokseenkin kasassa, mutta vielä olisi autotalli kokonaan perkaamatta. Kävin tänään vilkaisemassa siellä ja totesin homman aivan liian hikiseksi ja pölyiseksi. Tavaroiden ylle on laskeutunut taaja harmaa laastinpöly viime talven seinien rappauksen jäljiltä. Minun pitää ensin saada rikkinäinen kippiovi jotenkin auki, ennen kuin voin ruveta etsimään minulle kuuluvia tavaralaatikoita. Päätin jättää tehtävän ensi viikolle. Samalla pidättelen hengitystä, ettei tänne sittenkään tule säätiedotuksissa lupailtuja kaatosateita.

Luppoaikoina olen käynyt uimassa. Olen törmännyt uimakopilla jo kaksi kertaa entisiin työkavereihini. Suhtaudun heihin pidättyväisesti. Mielessäni pyörii ero ja muutto enkä halua uskoutua heille. Muistan muutaman viikon takaisen kauppareissun, jolloin toinen näistä entisistä työkavereista kääntyi selin minuun, kun kävelin kohti. En tervehtinyt häntä, sillä niin tahalliselta selän kääntäminen vaikutti. Niinpä olen ollut omista asioistani hyvin vaitelias. Helpompaa olisi, jos en tapaisi heitä enää. Eihän sen pitäisi olla kovin vaikeaa, sillä olen onnistunut harrastamaan avantouintia näinkin kauan ennen kuin törmäsin heihin.

Tänään otin aurinkoa ensimmäisen kerran tänä kesänä. Vetäisin 15 suojakertoimen voiteet nahkaani, sillä olen herkkä palamaan. Minun piti olla vain viisitoista minuuttia, mutta sitten innostuin oleilemaan tunnin verran. Kumma kyllä, nahka ei punoita.

Yritin myös kauppaan säälliseen aikaan puolenpäivän jälkeen, kun en tullut ajatelleeksi, että kaupat ovat kiinni helluntain vuoksi. Viime yönä näin kesän ensimmäisen itikan. Oli hyvä nukahtaa satakielen liverrykseen, joka kantautui huoneeseeni raolleen jättämästäni sivuovesta.

Ystäväni Paras innostui puhelimessa kutsumaan minut jälleen kylään. Kutsu oli kuitenkin jälleen sen verran epämääräinen, etten aio laskea mitään sen varaan. Jos tapaamme, se on kiva, mutta jos emme, niin ei se mitään. Alan kai tottua Parhaan ailahtelevaisuuteen. Ainakaan en mennyt pois tolaltani tällä kertaa.

Heilaa en ole etsinyt eikä minua haittaa vaikka olisin ilman koko kesän, mutta jos talven olisin, voisin olla jo hieman tyytymätönkin. En osaa ajatella ketään Tärkeän tilalle vaikka en ole kuullut hänestä mitään.

Viikon päästä istun omassa asunnossani tavararöykkiöiden keskellä ja olen onnellinen. Tai ainakin olen vähemmän onneton kuin nyt.

No niin,

2011-06-09T22:42:00.001+03:00

laitoin yhden työhakemuksen. Minulla on ollut hankala olo pari päivää, mutta heti helpotti melkoisesti, kun sain postitettua hakemuksen. Olen yrittänyt parhaani ja nyt minun tarvitsee vain toivoa, että kelpaan tuohon työhön. Paikka on omalta alaltani ja minulle mieluinen. Pitäkää peukkuja, että tärppää. Tarvitsen töitä pystyäkseni elättämään itseni ja lapseni.

Toinenkin helpotuksen aihe. Löysin edullisen pakettiauton muuttoautoksi. Sekin on sitten kunnossa. Enää tarvitsee pakata tavarat ja kuskata ne uuteen osoitteeseen.

Avaimet

2011-06-08T13:32:00.001+03:00

Minun on jatkuvasti helpompi hengittää aina, kun mies on poissa. Pelkkä tieteisuus siitä, että hän on läsnä aiheuttaa minussa tukalia tuntemuksia. Näin oli myös viime viikonloppuna. Vaikka hän vietti suurimman osan ajasta hiljaa makuuhuoneessa suljettujen ovien takana, en osannut rentoutua.

Eilinen hyvä olo miehen poissaolon johdosta suli tietämättömiin yöllä, kun mies kotiutui. Hän oli unohtanut avaimet muasta ja naputteli ikkunaan. Tottahan minä hänet sisälle päästin, vaikka olisi tehnyt mieli jättää hänet ulos selviytymään. Päästettyäni hänet sisälle sain kuulla, kuinka kamala ihminen olen. En kuulemma pysty mihinkään. Miehelle kuitenkin riitti. Tästä lähtien voin kuulemma hoitaa hommat juuri niin kuin parhaaksi näen. Käskin hänen mennä nukkumaan, sillä en halunnut puhua humalaisen kanssa. Yläkertaan päästyään mies sitten avautui lapselle, miten pahasti lapsen asiat ovat. Kuulin, kuinka lapseni vastasi isälleen rauhallisesti ja loogisesti, mutta mitäpä hyötyä siitä on, kun vastapuolelta puuttuu harkintakyky. Korotin ääneni ja komensin miehen jättämään lapsen rauhaan.

Mies sulkeutui makuuhuoneeseen. Lapseni hiipi alakertaan, istahti sohvani reunalle ja huokaisi syvään. Yritin lohduttaa häntä. Lopulta hän rauhoittui niin paljon, että lähti takaisin huoneeseensa.

Tänään ei aikaisesta heräämisestä sitten tullut mitään. Nukuin yhteentoista. Kun mies ilmaantui oven taakse soittelemaan ovikelloa, kysyin, eikö hän ota opiksi virheistään.

Löytö

2011-06-01T21:51:00.002+03:00

Löysin lampun - Tord Boontjen Garlandin

Aikaisemmin en ole pitänyt siitä, mutta nyt olen aivan hulluna siihen.

Siitä on myös pinkki versio.

Omaan makuuhuoneeseeni ajattelin. Tietenkin mietin, kyllästyisinkö pinkkiin alta aikayksikön. Ehkä pronssi-hopeinen olisi varmempi valinta.

Jos tilaisin lampun eBaysta, säästäisin noin 70 euroa. Nyt säästän vielä enemmän rahaa, kun en tilaa mitään. Pistän korvan taakse muhimaan ja palaan asiaan, kun olen paremmin varoissani.

Minä muuten mittasin huoneet. Minulla ei ollut käytössä mittanauhaa, mutta laitoin kenkää toisen eteen ja sitten merkitsin kengän määrät muistikirjaani. Kotona sitten mittasin kengän pituuden ja sain huoneiden mitat. Makuuhuoneet ovat noin 3 x 4 m:n kokoiset ja olohuone 4,2 m x 7,8 m. Ehkä ei sittenkään tule ahdasta. Huoneet tosiaankin näyttävät pienemmiltä ilman kalusteita.

Ensivaikutelma

2011-06-01T15:39:00.000+03:00

Kävin allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja lainasin yleisavainta ja kävin vilkaisemassa asuntoa. Otin myös valokuvia huoneista - pikkuruisista makuuhuoneista ja hieman tilavammasta olohuoneesta. Minulle tulee vaikeuksia, jos yritän tunkea makuuhuoneeseeni sängyn lisäksi työpöydän. Ainakaan tämä pöytä ei sinne mahdu. Yksi seinällinen kaappeja korvaa ahtauden. On ainakin säilytystilaa. Lapsen huone on tilavampi, mutta hänellä onkin vain yksi kaappi, mikä riittää hänen tavaroilleen hyvin. Asunto vaikutti paljon tilavammalta pohjapiirustuksena, kuinkas muuten.

Ainoastaan keittiö tuntui oikean kokoiselta, samoin sauna. Vessa ja eteinen olivat puolestaan yllättävän tilavia. Minä olisin sijoittanut neliöt hieman toisin, mutta ei varmaan passaa valittaa. Pääasia, että minulla ja lapsella on asunto sitten, kun makuuhuoneiden seinät ensin tapetoidaan. Olohuoneeseenkin olisi voinut vetää uutta pintaan. Nyt siellä oli hirveät muovipintaiset siniset röpelötapetit. Ja ainut antennin paikka oli olohuoneessa parvekkeen oven takana. Vissiin ei pitäisi valittaa siitäkään vaan olla tyytyväinen, että on yleensä olohuone, jonne voi majoittautua.

Silkkaa plussaa on lamppupistokkeet: ei siis tarvitse miettiä, miten päin sokeripalat pistetään, kunhan tökkään pistokkeen kattoon ja ripustan lampun koukkuun. Saan pesukoneen sopimaan pesuhuoneeseen ja vessaan sopisi liinavaatekaappi sitten, kun minulla on sellaiseen varaa. Samoin olen iloinen, ettei parvekkeemme ole sittenkään parkkipaikalle päin vaan vastapäiselle suunnalle. Katselen mieluummin vastapäistä taloa ja sen vieressä siintävää metsikköä kuin kuuntelen autojen pärinää ja roskiskatoksen ovenpauketta. Makuuhuoneet ja keittiö avautuvat kadulle päin, mutta koska talo on kadun viimeinen, siitä tuskin on kovin paljon haittaa. Siitäkin olen iloinen, että ovessa on sähkölukko, joka on kiinni yötä päivää ja asuntomme on kolmannessa kerroksessa.

Kavin asunnossa puolenpäivän tienoilla, joten en ole varma, onko asuntomme aamu- vai ilta-auringon puolella. Sisäinen suuntavaistoni väittää, että makuuhuoneet avautuvat etelään, mutta epäilen sitä.

Celia's House

2011-05-31T12:25:00.002+03:00

Olen halunnut pysyä mahdollisimman hajuttomana ja mauttomana viime päivinä. Niinpä olen viettänyt runsaasti aikaa netti-tv:n äärellä katsellen sisustusohjelmia. Varsinkin Sarah's House on ollut hyvä. Sarah Richardsonilla on pettämätön värisilmä, ja hän loihtii pimeimmästäkin loukosta houkuttelevan näköisiä sisustuskokonaisuuksia. Sitä en kuitenkaan pysty nikottelematta nielemään, että jopa vanhat antiikkihuonekalut saavat lähes joka kerta uuden valkoisen maalipinnan, koska Sarah ei pidä ruskeasta. Kieltämättä huonekalut näyttävät hyviltä vaaleinakin, mutta sen verran puristi olen, että haluan säilyttää vanhan vanhannäköisenä.

Se on sisustusohjelmissa hyvää, että omat virheet havaitsee ennen virheostoksia. Olen oivaltanut, että omissa värissuunnitelmissani on aivan liian paljon värejä. Pitää ottaa jokin johtolanka, jota ruvetaan noudattamaan. Esimerkiksi taannoinen makuuhuoneen värityssuunnitelma olisi ollut katastrofi - aivan liian paljon värejä yhdessä suunnitelmassa. Olisi ollut katastrofaalista ruveta noudattamaan sitä. Pitää vain hyväksyä, ettei kaikkea mieltymyksiä voi tunkea samaan huoneeseen. Niinpä siirrän suunnitelmissani harmaat valkokukkaiset pellavaverhot (Ikea-kuosia) makuhuoneesta keittiön verhoiksi.

Tärkeintä on kuitenkin saada punainen mukaan makuuhuoneen sisustukseen. Minulla on omatekoinen punasävyinen ruusupeitto, joka pitää ehdottomasti tulla makuuhuoneeseeni. Ruusupeitossa on punaisen lisäksi jonkin verran vihreää ja beigeä sekä jotakin kullanhohtoista. Kun lisään valkoiset lakanat sänkyyn, on sisustus valmis. Lakana voi vaihtaa tarvittaessa punaiseksi tai vihreäksi, eikä kokonaisuus kärsi. Enää tarvitaan sängynpääty. Sen aion nikkaroida liimapuulevystä, vanulevyistä ja punaisesta pellavakankaasta.

Matoiksi hankin jotakin valkoista.

Keittiöön aion uuden suunnitelmani mukaan ostaa Ikeasta harmaata valkokukkaista pellavaa. Lapseni haluaa omaan huoneeseensa sinistä ja ehkä mustaa. Hän haaveilee Ikean kirjahyllyistä ja kirjoituspöydistä. Eilen kerroin, että Bauhausista voisi ehkä saada mittatilauksena liimapuulevyisen pöydänkannen ja jalat. Jalat voi ostaa myös Ikeasta. Tarvitaan hintavertailuja. Ehdotin verhoiksi sinisen sijaan harmaaraitaisia pellavaverhoja ja helmalakanaa. Näin kankaan Eurokankaan nettisivuilla ja ihastuin siihen välittömästi. Ottaisin sen itse, ellei minun olisi pitänyt hylätä harmaata omasta huoneestani. Lapsen huoneen mattona voisi olla jotakin sinistä, harmaata tai valkoista.

Pölyn laskeutuessa

2011-05-31T12:07:00.000+03:00

Hiljaisuus on laskeutunut talon ylle. Oleskelemme omissa koloissamme ja välttelemme toisiamme parhaamme mukaan. En ole puhunut miehelle päiväkausiin. En ole nähnyt häntä kuin vilhdukselta, kun hän painelee vihaista vauhtia ulos ja sisään. Minulla on hyvä näköalapaikka täältä ja vuodesohvaltani.

Ei ole mitään sanottavaa, joten mitä turhia sitten sanomaan. Olen viettänyt aikaani katsomalla netti-tv:n sisustusohjelmia ja keräillyt tavaroita kasaan. Eilen tyhjensin makuuhuoneen yöpöydän laatikoista omat tavarani. Kannoin myös makuuhuoneen vaatekaapista suurimman osan vaatteistani alakertaan, missä voin lajitella ne rauhassa. Muuten onkin ollut matalalentoa. Edes hammaslääkäriaikaa en ole saanut varattua, vaikka hammas lohkesi torstai-iltana, paikan vierestä, kuinkas muuten.

Sain kuitenkin varattua oikeusaputoimistoon ajan 15. päiväksi. Tulin siihen tulokseen, että tarvitsen ammattiapua omaisuuden ja velkojen osituksessa. Oikeusavun hinta on joko 100 €/tunti tai alennettu hinta, joka lasketaan siitä summasta, mikä jää, kun tuloista on vähennetty menot. Tästä 20 % olisi sitten maksettavaksi määräytyvä summa. Mikäli jäljelle jäävä summa on kuitenkin alle 600 €, saisin ilmaisen palvelun. Kirjoitan tämän tähän muistiin siltä varalta, että joku muukin tarvitsee oikeusapua ja miettii, onko varaa vai ei. Minun pitää ottaa mukaan asiakirjoja, joilla voin todistaa tuloni ja menoni. Koska kysymys on omaisuuden ositusasiasta, se varmaan on ihan paikallaan muutenkin. Lisäksi otan varsinaiseen asiaan liittyvät asiakirjat, mukaan lukien miehen lähettämät sähköpostiviestit, joissa hän jakoi omaisuuden omalla persoonallisella tavallaan.

Viimeviikkoisesta miehen tunteenpurkauksista viisastuneena olen päättänyt, että pankkiasioihin en kajoa enää ennen oikeusaputoimistossa käyntiä. Irtain omaisuus pitäisi kuitenkin jakaa melko pian. Lähinnä on kysymys huonekaluista. Henkilökohtaisen omaisuuden mukaan ottamisesta minun ei tarvitse keskustella miehen kanssa. Minulla on huonekaluista lista, mutta senkin esitän miehelle hieman ennen muuttoa, mikä on oikeusaputoimistokäynnin jälkeisenä viikonloppuna. Toivottavasti ehdimme käsitellä oikeusavustajan kanssa osituslistaa ensimmäisellä käynnillä.

Helpompi hengittää

2011-05-28T14:03:00.001+03:00

Se lähti pari tuntia sitten. Kuulin, kun se rupesi aamulla liikkumaan ensin yläkerrassa huoneesta toiseen ja sitten sen tuli alakertaan silittämään. Kuuntelin hievahtamatta sen askeleita ja silityslaudan kitinää. Teeskentelin nukkuvaa. Nousin vessaan ja koneelle vasta, kun se lopetti säntäilynsä. Aamupalalla kävin, kun ulko-ovi kolahti ja auto hävisi pihasta. Nyt on helpompi hengittää.

Olen tehnyt satunnaisia työkeikkoja vanhalle työnantajalleni, tosin ihan eri toimipisteeseen. Eilen töistä tullessani huomasin, että pelkään kotiin palaamista. Pelkään, millä mielellä mies on. Joudunko kuuntelemaan huutoa vai onko vastassa painostava hiljaisuus? Kuulostelin, pelkäänkö muutakin. Muistijäljet väkivallan pelosta lapsuuden ajoilta yrittivät tunkea pintaan. Mietin jo kotimatkalla, pitäisikö minun ilmoittaa sukulaisille ja ystäville, että jos minulle sattuu jotakin, tiedätte, kuka on syyllinen. Kuvittelin täyttä häkää, kuinka siskoni tai joku ystävistäni ilmoittaisi tänne ja Facebookiin, miten minun on käynyt. Pelkoni kuitenkin laantui saatuani nukuttua alkuillasta muutamia tunteja. Väsymys se siinä loi kauhukuvia mielessäni. Joudun kuitenkin myöntämään, että miehen vihaisuus on pelottavaa, enkä halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan silloin, kun hän suuttuu.

Maanataisen yhteenoton jälkeen mies on lähetellyt vihamielisiä sähköposteja, joissa hän vaatii minua palaamaan ruotuun. En ole vastannut niihin, mutta sekin aika tulee. Joudun nimittäin kertomaan, että koska meillä ei ole avioehtoa, velat ja omaisuus pitää lain mukaan jakaa tasan. Puolisoiden keskinäinen elatusvelvollisuus päättyy avioeroon enkä ole vastuussa hänen asumismenoistaan sen jälkeen, kun muutan erilleni. Hän on myös velvollinen maksamaan vuokraa talossa asumisesta ja elatusmaksua lapsestamme. Sen olenkin kertonut, etten aio ottaa uutta velkaa talon viimeistelyä varten, sillä sekä minä että mies olemme samaa mieltä siitä, että tuloihini nähden olen aivan liian velkaantunut.

Maanantaisen appivanhempiin kohdistuneen hellämielisyyskohtaukseni jälkeen mieleeni on palautunut lukuisia syitä, miksi en ole pitänyt yhteyttä apppivanhempiini. Myöhemmin tällä viikolla apen kanssa puhuessani on tuntunut siltä, että puhumme eri kieltä. Hän hokee olevansa pahoillaan erostamme, mutta samalla hän antaa ymmärtää, että minun pitää osallistua miehen taloudellisen aseman tukemiseen mm. ottamalla nimiini osan talon loppuunrakentamista varten suunnitellusta lainasta. Olenkin haudannut mielestäni rauhanomaisisesta kanssakäymisestä appivanhempieni kanssa. Anopin kanssa en ole edes yrittänyt keskustella, sillä erimielisyyksien sattuessa hysteerisyyteen taipuvainen mies on tullut eniten anoppiin.

Olen kiitollinen siitä tuesta, jota olen saanut täällä blogissani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Äitini soittelee ja kyselee vointiani. Hän tarjoaa neuvojaan ja omia eromuistojaan. Muisteluita en kuitenkaan pysty kuuntelemaan kovin kauan, sillä myös minä olin mukana siinä prosessissa. Siskoni kuuntelee minua väsymättä ja veljeni on lupautunut auttamaan muuttamisesssa. Eilen hän sanoi, ettei minun tarvitse murehtia muuttoajoneuvon suhteen.Hän hankkii sen. "Visaa ei vingutella tässä perheessä silloin, kun ollaan ylivelkaantuneita", veljeni sanoi. Kivi tipahti sydämeltäni.

Tänään

2011-05-25T18:04:00.000+03:00

Kävin uimassa. Laineet löivät lujaa mereltä rantaan ja jouduin kääntymään viidenkymmenen metrin päästä takaisin. Selasin nettiä. Maksoin laskut, myös miehen nimillä tulleen laskun avioeron ensimmäisestä vaiheesta, kun sitä karhuttiin. Että hän ei sitten pystynyt maksamaan sitäkään ajoissa. Kiikutin laskun hänen pöydälleen varustettuani sen ensin asianmukaisella maksettu-merkinnällä.

Eilen tein omaisuuden ositusluettelon olen tehnyt miehen vaatimuksesta, "ettei tulisi mitään yllätyksiä". Vielä pitäisi tehdä mutka autotalliin varmistaakseni, että olen muistanut kaiken tarpeellisen. Kuulemma minun pitäisi myös tehdä selvitys taloon liittyvistä menoeristä pankkia varten. Tätä mieltä oli mies ja hänen isänsä.

Tänään keräilin tavaroitani laatikoihin ja jätesäkkeihin.Tein inventaatiota omaisuudestani - kirjoja, käsityölehtiä, lankoja miltei jätesäkillinen, kankaita hyllyittäin, ompelutarvikkeita laatikoittain. Minun ei tarvitsisi vuosikausiin käydä kaupassa ostamassa vaatteita, mikäli saisin neulottua ja ommeltua kaikki aikomani.

Maanantainen välienselvittely pesii yhä jäsenissäni alakulona ja ahdistuksena. Eropäätöstäni en kuitenkaan ole perumassa. Päinvastoin, se vahvisti käsitystäni, että olen oikeilla jäljillä. En kuitenkaan saa lietsottua itseeni ripeyttä ja reippautta. Laahustan huoneesta toiseen murehtien, miten selviän muutosta. Päätän, että huomenna reipastun, tartun puhelimeen ja soitan asiat järjestykseen. Ensin teen kuitenkin luettelon kaikista tarpeellisesta. Kiireisintä olisi saada muuttoauto. Joudun hankkimaan sen jostakin eikä minulla ole aavistustakaan, mistä. Miehen suhteita en voi käyttää. Hän ei vaikuta mitenkään yhteistyöhaluiselta.

Rumaa jälkeä

2011-05-24T11:10:00.001+03:00

Eilinen asialliseksi aikomani keskustelu vaihtui miehen syyttelyksi. Kysyinkin, haluaako hän selvitellä asioita vai riidellä. Monta kertaa. Selvähän se, ettei keskustelusta tullut mitään.

Mies oli kuulemma kertonut vanhemmilleen, että aion poistua paikalta ja kaataa raha-asioiden hoitamisen hänen vanhempiensa kontolle.Minun kuulemma pitäisi soittaa heti paikalla apelle, sillä hän on hermostuneena soitellut miehelle vähän väliä. Kuulemma hän ei uskalla soittaa minulle suoraan, koska ei tiedä, millä tuulella minä olen.

Soitin apelle. Keskustelumme oli rauhanomainen ja rakentava. Kerroin itku kurkussa, että olemme lapsen kanssa muuttamassa täältä pois terveydellisistä syistä. Sanoin, että olen syönyt masennuslääkkeitä seitsemän vuotta ja mielestäni se riittää jo. Puhuin myös lapseni masennuksesta. Selvisi, että mies ei ole maininnut sanallakaan, millaisia vaikeuksia hänellä on ollut. Puhuimme raha-asioista. Kerroin, että tarkoitukseni oli, että ensin selvitämme asiat pankin kanssa ja sitten kerromme appivanhemmille, mutta mies nyt halusi näin. Asiat kuitenkin on tarkoitus hoitaa. Jos mies on väittänyt jotakin muuta, hän on puhunut omiaan.

Appeni sanoi, että hän on pahoillaan erostamme. Sanoin, että niin olen minäkin. Minuahan itketti koko ajan, joten kovin tunteelliseksi en uskaltautunut heittäytyä, etten purskahtaisi itkuun. Kerroin kuitenkin, että olen pahoillani siitäkin, etten ole pitänyt yhteyttä, sillä erosta puhuminen oli mahdotonta enkä minä osaa valehdella enkä teeskennellä. Sovimme, että pidämme yhteyttä raha-asioiden merkeissä ja muutenkin. Toivotin myös appivanhempani tervetulleiksi meille sitten, kun olemme muuttaneet.

Rumaa jälkeä olisi voinut tosiaankin syntyä, mikäli olisin jättänyt selvittämättä appeni kannan. Tuntuu siltä, että selviämme tästäkin isoksi osaksi appeni rauhallisuuden ansiosta.

Sämpylöiden kohotessa

2011-05-22T18:12:00.001+03:00

Taannoin lapsi kysyi, olenko kertonut iskälle jotakin, jonka olin luvannut kertoa. Sanoin, etten ole, koska en ole nähnyt häntä. Lapsi siitä ihmettelemään, miten se on mahdollista, kun kuitenkin samassa talossa ollaan. On se vain mahdollista. Tänäkään viikonloppuna en ole nähnyt kertaakaan miestä sen jälkeen, kun kävin makuuhuoneen ovella perjantaina. En mene mielelläni yläkertaan silloin, kun mies on keittiössä. Sitten kun menen, mies häipyy makuuhuoneeseen.

Tänään mies oli hävinnyt jonnekin autoineen sillä aikaa, kun olin pyöräilemässä odotellessani sämpylätaikinan kohoamista. Se siitä puhumisesta sitten. Tai sitten ei. Siirrän sitä myöhemmäksi. Pitäähän asioista pystyä puhumaan vaikka olemmekin toisillemme epähenkilöitä (muistaakseni Reinen nimitys, joka sopii meidän tilanteeseemme.).

Äitini on kysellyt erouutisista kuultuaan, syömmekö yhdessä. Kerron, että emme syö. Minä en voi olla samassa huoneessa miehen kanssa, eikä syömisestä tule mitään ihmisen kanssa, jota en kestä muutenkaan. Syömme eri aikoina tai eri pöydissä. Mieluiten molempia.

Odotan aikaa, jolloin voin hengittää vapaasti tilassa, jota voin sanoa kodikseni.

Pistän sämpylät uuniin. Vielä pitää pyöräillä kaupan kautta hakemassa pullajauhoja. Lupasin nimittäin lapselle kierrepullia.

Ei mikään tavallinen päivä

2011-05-20T23:12:00.000+03:00

Olin aamulla suihkun jälkeen rasvaamassa itseäni, kun kännykkä soi. Veli siellä soitteli, että hän on meidän pihassa ja tuo minulle pahvilaatikoita. Vetelin vaatteet pikaisesti päälleni ja kävin avaamassa hänelle oven. Juttelimme hetken ja sitten hänen piti lähteä töilleen. Kannoin laatikot eilen kaupasta haalaamieni joukkoon.

Avasin koneen, kävin tavallisen kierroksen: Facebook, blogit, sähköpostit, muut viestit. Luin, että minä kyllä pärjään, koska osaan käsitellä tunteitani rehellisesti. Itketti, kun se oli niin kauniisti sanottu. Äkkiä muiden asioiden kimppuun, ettei itku vie minua mennessään. Pelasin mahjongia, kun sisko ilmaantui Skypeen. Puhuimme hänen pääasioistaan ja rauhoittelin häntä. Neuvoin myös yhdessä asiassa. Söin todella myöhäisen aamupalan ja suljin tietokoneen. Ompelukone - minun on tehnyt mieleni ommella pitkään, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Kaivelin koneen työpöydältä vaatteen tekeleiden alta. Ei inahdustakaan. Mikä nyt neuvoksi?

Äiti soitti, kertoi, että hänellä on jalat turvoksissa ja rupesi puhumaan allergioista. Sanoin, ettei tuo kuulosta allergialta ja kehotin häntä menemään lääkäriin. Äiti neuvoi minua kokeilemaan lampulla, tuleeko pistokkeeseen virta. Tulee siihen, mutta kone ei inahtanutkaan. Muistelin kaikkia niitä ukkosia, joiden aikana koneen töpseli on ollut seinässä. Mietin, millaisia virtapiikkejä ompelukoneeni on joutunut kärsimään huolimattomuuteni vuoksi. Ohjekirjassa ei paljasteta, missä koneen sulake on. Äiti kyseli vointiani ja kertoi omia erokokemuksiaan. Hän myönsi joitakin viikkoja sitten minulle, että isässä on narsistisia piirteitä. En kuitenkaan sanonut hänelle, mitäs minä sanoin enkä muistuttanut siitä, kuinka pari vuotta sitten yritin tyrkyttää näkemystäni äidille vaan totesin, että sellaista minä olen ajatellutkin. Sanoin äidille puhelun loppujaiseksi, että käy nyt siellä lääkärissä.

Avaan makuuhuoneen oven aikomuksenani puhua kotiin palanneelle miehelle muuttojärjestelyistä. Hän sanoo, että on liian väsynyt. Puhutaan myöhemmin. Suljen makuuhuoneen oven ja palaan alakertaan. Tarvitsen hänen apuaan, tajuan sen ja minua kirpaisee, kun joudun pyytämään. Mieluummin olisin halunnut hoitaa muuton omin avuin. Minulla ei ole kuitenkaan varaa vuokrata kallista autoa ja laatikoitakin tarvitsen lisää. Annan ne sitten miehelle, kun saan muuton tehtyä. Minun pitää myös varmistaa, että olemme samoilla linjoilla tavaroiden jakamisen suhteen.

Tekemistä riittäisi, mutta en osannut ryhtyä mihinkään. Olisinpa muistanut aamulla, että kierrätyskeskuksessa pitäisi käydä kurkkimassa. Tuntui siltä, etten ehtisi enää. Halusin pyöräillä kiireettömästi. Silitin lapsen kauluspaitoja, ripustin hengariin vaattekaappiin. Siirtelin pahvilaatikoita toiseen paikkaan. Kaivelin nappilaatikkoa, tarvitsen 29 samanlaista nappia hartianlämmittimeeni, jonka neuloin talvella. Löysin samanmuotoisia punaruskeita, vihertäviä ja vaaleita. Ompelin nappi kerrallaan, pääsin seitsemään ja sitten hukkasin neulan. Löysin sen matolta, mutta motivaatio katosi jo.

Kiitin ystäviäni kauniista sanoista ja kerroin, että minua rupesi itkettämään lukiessani. Kaipaan Tärkeää, mutta en voi tehdä mitään. Minä kyllä pärjään. Istuin koneelle ja katsoin sisustusohjelmia. Haaveilen uudesta kodistani, kauniista, oman näköisestäni, siististä. Haaveilen yhä. Katselin myös joutavanpäiväiseksi muuttunutta Sisarrakkautta ja päivittelin ihmisten ennakkoluuloisuutta ja vainoharhoja. Miten ihmiset voivatkaan elää yhdessä vihaten toisiaan. Sellaista en halua elämääni.

Kattolampusta on palanut kaksi halogeenia, enää yksi jäljellä. Täällä on liian pimeää pikkutarkkaan järjestelyyn. Päätin päivittää blogini ja kertoa, millaista minulla on nyt.

Huomenna käyn uimassa ja kierrätyskeskuksessa. Ostan halogeeneja ja kiipeän katon rajaan vaihtamaan palaneet uusiin. Lepäilen ja ehkä aloittelen pakkaamisen.

Sisustusunelmia

2011-05-18T17:54:00.002+03:00

Nyt minulla on sänky. Se toimitetaan suoraan uuteen osoitteeseen, sitten kun on muuton aika. Valitsin jenkkivuoteen, leveän. Sain sen halvemmalla kuin kapean. Ihan totta. Parivuode maksaa vähemmän kuin 140-senttinen. Haaveilen öistä uudessa sängyssäni, johon voin ojentautua pitkin tai poikin, kenenkään häiritsemättä untani. Minun ei tarvitse haistella partavettä eikä kuunnella kuorsausta. Kukaan ei puhalla kasvoilleni hengittäessään eikä kääntyile puolelta toiselle niin, että sänky natisee.

Olen käyttänyt runsaasti aikaa kuvitellessani, millaista meillä näyttää sitten, kun saamme tavarat järjestykseen. Päänsisäinen sisustaminen onkin hauskaa, näppärää ja käytännöllistä. Jos kuosit tai värit eivät sovikaan keskenään, on helppo aloittaa alusta niin kauan, kunnes olen löytänyt oikean tunnelman. Olenkin sisustanut kodin moneen kertaan. Luulen, että minun huoneeni värit ovat punainen, valkoinen ja harmaa, ehkä hieman myös oranssia ja kultaa tai pronssia sekaan. Olohuoneessa on vihreän eri sävyjä sekä pähkinänruskeaa puuta. Lapseni mieltymyksistä pitää ottaa vielä selvää - mitä värejä hän haluaa huoneeseensa. Myös keittiön väritys on vielä epäselvä. Pitäisi tietää keittiökaapiston väritys ensin.

Vielä tarvitsisin pakettiauton. Miehen töissä olisi, eikä varmaan maksaisi juuri mitään. Emmin kuitenkin sen pyytämistä, sillä se tarkoittaisi sitä, että mies ajaisi autoa ja minä joutuisin kestämään hänen murjotustaan. Olenkin laittanut toivoni veljeeni, jos hän saisi tietää jonkun, joka antaisi autonsa edullisesti hänen käyttöönsä.

Tarvitsisin myös pahvilaatikoita. Varsinkin banaanilaatikot ovat hyviä muuttolaatikoita. Niitä on kuitenkin hankala raahata pyörän kyydillä, joten taidanpa turvautua jätesäkkeihin.

Koska pakkaaminen on tällä hetkellä hieman hankalaa, jatkan kauan sitten aloittamaani kenkälaatikkoprojektia. Päällystän kenkälaatikoita tapetilla, joita on kertynyt mukaan erilaisista sisustusurakoista.

Sänky, pölynimuri ja paistinpannu

2011-05-16T23:19:00.002+03:00

Tänään on ollut parempi päivä. En ole vaihtanut sanaakaan miehen kanssa. Kun kerran selitin jotakin samankaltaista siskolleni, hän naurahti kauhistuneena: - Jaa että hyvä päivä, kun et ole puhunut miehellesi mitään.
- Niin, selitin. - On se hyvä päivä, kun ei tarvitse riidellä.
Ja kyllähän siskoni ymmärsi. Hänellä on ollut samanlainen lapsuus kuin minulla.

Kävin kampaajalla hakemassa entistä lyhyemmän kesätukan ja olen maksellut laskuja. Katsellessani tiliotteita, ymmärsin kristallin kirkkaasti, miksi mies oli vihainen ja kauhuisssan siitä, että poistun paikalta kesken kaiken. Kaksilla rahoilla on helpompi pyörittää yhtä taloutta kuin kahta erillistä taloutta. Pidän kuitenkin suunnitelmistani kiinni ja jatkan valitsemallani tiellä.

Vaikka tänään onkin ollut parempi päivä, en ole pystynyt tekemään niitä tuhatta ja sataa asiaa, jotka odottavat minua. Olen käyttänyt päiväni voimien keräämiseen tekemällä itselleni mieluisia asioita. Olen neulonut punasävyistä kaulaliinaa - vielä puoli metriä puuttuu aikomastani kahdesta metristä - ja katsonut netti-tv:tä.

Olen myös selaillut kauppojen nettisivuja. Mies lupaili suureellisesti, että saan kaiken muun, kunhan hän saa pitää suvultaan saamiaan tavaroita. Siihen lupaukseen ei ole kovin hyvä nojata, sillä se saatetaan nielaista sillä hetkellä, kun asetun jälleen poikkiteloin. Kuvitellaanpa kuitenkin, että saan kaiken haluamani. Saan siis omien henkilökohtaisten tavaroitteni lisäksi yllin kyllin huonekaluja ja kaikenlaista muuta tarpeellista. Minun tarvitsee vain ostaa sänky. pölynimuri ja paistinpannu.

Meillä on tällä hetkellä täsmälleen yksi erinomainen pannu, joka on valurautaa. Se on miehen valitsema. Hän saa pitää sen. Niinpä joudun ostamaan itselleni uuden. Tarvitsen myös pölynimurin. Täällä olevaa en halua mukaani. Haluan uuden ja entistä ehomman, sellaisen, jossa on kunnolliset suodattimet. Allergikon keuhköt kiittää vielä tästä päätöksestäni.

Kolmas hankintani on sänky. Yläkerrassa on sänky, jonka minä olen valinnut meille. Pidän sen väristä ja muodosta. Rakastan sen mallia ja muistan elävästi, kuinka onnellinen olin, kun mieskin ihastui valintaani ja suostui ostamaan sen. Siinä nukkuu tällä hetkellä mies. Hän saa pitää sen. En halua uuteen elämääni sänkyä, jossa minä ja mies olemme nukkuneet, riidelleet ja pitäneet mykkäkoulua. Olemme myös viettäneet hyviä hetkiä siinä sängyssä. Olemme maanneet ja pitäneet toisiamme hyvänä. Sellaista sänkyä en halua mukaani.

Haluan uuden sängyn, täysin koskemattoman, aivan makaamattoman. Haluan sängyn, johon ei liity minkäänlaisia muistoja, ei iloisia eikä surullisia. Haluan sängyn, joka kuuluu yksistään minulle. Aikanaan päästän jonkun viereeni ja voin olla iloinen siitä, etteivät menneisyyden haamut seuraa perässä.

Olen viettänyt tänään tovin jos toisenkin selailemalla huonekaluliikkeiden nettisivuja ja tehnyt hinta- ja laatuvertailuja. Nyt saisi halvalla, kun vanhoista malleista halutaan päästä eroon uusien tieltä. Sitä paitsi pelkään, että sänkyyn varaamani rahat hupenevat johonkin sellaiseen, johon en halua käyttää niitä. Nyt saisin todella muhkeita joustinsänkyjä edulliseen hintaan ja minulla onkin pari vaihtoehtoa. Enää koemakaaminen puuttuu.

Sielun sisälämpötila

2011-05-15T14:13:00.001+03:00

Kerroin miehelle, että minä ja lapsi olemme saaneet asunnon.

Selvähän se, että mies ei pitänyt tästä, ei yhtään. Jälleen puhetta rahasta. Asioiden olisi pitänyt mennä hänen suunnitelmiensa mukaan, eikä niihin kuulunut, että minä muutan pois ennen talon myyntiä. Sain kuulla, että asetan hänen vanhempansa takaajina hankalaan asemaan. Mies puhui lakimiehen puoleen kääntymisestä, koska minä teen asioista niin hankalia.

Sanoin kylmästi, että hän hätiköi. Asiosta voidaan sopia, myös raha-asioista. Minun tarkoitukseni ei ole tehdä asioista vaikeita. Miten on hänen laitansa? Ehkä hän huomasi itsekin hätääntyneensä turhaan. En tiedä. Jos tunnen hänet, hän lähti vanhempiensa luo pohtimaan tilannetta. Sieltä hän saa tukea ja teräviä neuvoja. Tiedän sen kokemuksesta, sillä olen itsekin toiminut näissä neuvonpidoissa, joita on pidetty, kun perheen rauhaa on järkytetty. Nyt olen ulkopuolinen. Minä olen järkyttänyt tämän perheen rauhaa kertomalla, että lähden omille teilleni. En kuulu enää mieheni perheeseen. Todennäköisesti minä olen sen vihollinen ja minua kohdellaan kuin vihollista.

Sieluni sisälämpötila on pudonnut nollasta - 75 asteeseen.

Arvelen, että tarvitsen kohta lakiaputoimiston neuvoja.

Klo 16.46

Näyttää siltä, että mies pelästyi. Hän pelästyi, että haluan tehdä pahaa hänen vanhemmilleen. Hän kysyi kerran toisensa jälkeen, mitkä ovat suunnitelmani. Kerroin, että haluan muuttaa pois. Se on suunnitelmani. Haluan pois ahdistavasta ilmapiiristä. Myös lapselle on parempi päästä pois täältä. Siinä on minun suunnitelmani, ei mikään muu.

Muuttosuunnitelmia

2011-05-14T12:10:00.001+03:00

Olen kuunnellut kerran toisensa jälkeen tätä laulua ja imenyt siitä lohtua kaiken katoavaisen keskellä.

Ulkona on ankea keli. Sataa. Peruuntunut luontoretki ei enää harmita erityisemmin. vaikka ystävää olisikin ollut kiva nähdä pitkästä aikaa. Ehtiihän sitä. Minulla on vielä tottuttelemista myös Parhaan ailahtelevuudesta.

Olin illalla niin väsynyt, että käpsähdin vaaka-asentoon ennen yhdeksää. Aamulla oli niin vaivatonta herätä omasta lämpimästä vuoteesta hyvin levänneenä.

Minun pitäisi olla pakkaamassa tavaroita, mutta en oikein tiedä, mistä aloittaisin. Pitäisi ruveta haalimaan muuttoapua ja -kulkuneuvoakin, mutta ennen kaikkea pitäisi tietää muuttopäivä. Myös miehelle pitäisi kertoa tulevasta muutosta. Jospa lykkäisin siihen, kun minulla on allekirjoitettu vuokrasopimus taskussani. Mutta tavaroille pitäisi tehdä jotakin. Hirvittää, miten paljon niitä on.

Blogin tallentaminen omalle koneelle

2011-05-14T10:08:00.001+03:00

Aina kannattaa lukea muiden blogeja. Löysin Solan blogikommentista neuvon etsiä export-toimintoa blogista ja löytyihän se.

Tässä pikaohje Celian tapaan:

Kirjaudu Bloggeriin.
Mene asetuksiin.
Valitse vie blogi.
Valitse lataa blogi.
Tallenna blogitekstit omiin tiedostoihisi.
On tästä olemassa pitempikin versio, mutta sen saat lukea ihan itse täältä.

Tiedosto tallentuu xml-muotoon. Muut vaihtoehdot ovat xsl ja "kaikki tiedostot".
Arvelen, että helpoin tapa saada tekstistä word-muotoinen versio on kopioida teksti wordille ja tallentaa tämä versio.

Mielelläni kuulisin, jos joku tietää jonkin toisen tavan.
Samoin haluaisin tietää, mitä omalle koneelle tallentaessa tarkoittaa "kaikki tiedostot".

Toimiikohan tämä nyt...?

2011-05-14T09:19:00.000+03:00

En enää muista, mitä niin tähdellistä kerrottavaa minulla muka oli siloin, kun Bloggeri oli nurin. Ikävin temppu mielestäni oli se, että Bloggeri julkaisi bloginpitäjien oikeita nimiä. Minunkin kommenttini oli vähällä lähteä omalla oikealla nimelläni, mutta huomasin sen hieman ennen kuin painoin julkaisunappulaa.

Piti käydä tarkistamassa profiilista, mitä ylimääräistä sinne on ilmaantunut.

Eilen blogiin ei päässyt lainkaan ja tuo alempana oleva testiteksti oli hävinnyt. Aamulla oli lisää ylltyksiä odottamassa. Testiteksti oli palautunut, mutta minun kaksi viimeisintä kommenttiani oli hävinnyt. Palautin ne sähköpostistani samoin kuin Vintin kommentin, jonka Bloggeri oli suuressa viisaudessaan hävittänyt.

... ja juuri pari iltaa siten siskoni kehui kirjoitutaitoani ja muistutti minua siitä, että blogikirjoitukset pitäisi tallentaa. Olin sitä mieltä, että ne ovat tallessa täällä. Olinpa todella väärässä tällä kertaa. Bloggeri antoi siitä karun muistutuksen.

testi

2011-05-12T15:46:00.000+03:00

vaikeuksia kommentoinnissa. Entäpä uuden tekstin julkaisussa?

Vähästäkös ihmisen saa iloiseksi

2011-05-10T18:02:00.000+03:00

Saimme asunnon kaupungin keskustasta. Muuttopäivä on kesäkuussa. Lapseni koulumatka lyhenee melkoisesti. Jospa myös huolet vähenevät - tai ainakin ne ovat toisennäköisiä. Omiani.

Minun piti tehdä tänään monta hyödyllistä asiaa, mutta kaikki suunnitelmat menivät uusiksi avattuani kirjeen. Hankalinta on, että huomisen hammaslääkäriajan unohdin siirtää toiseen päivään. Olen lähinnä pyörinyt itseni ympärillä, imuroinut kaksi rikkoutunutta lasia (tiputin ne lattialle onnesta soikeana), pyöräillyt katsomassa talon ulkopuolta ja laskemassa muuttovalmiin näköisiä ikkunoita. Olen myös käynyt uimassa ja hehkuttanut onneani puhelimessa ja netissä. Olen myös ilmoittanut ottavani asunnon ja maksanut takuuvuokran.

Ilmikapina - miltei

2011-05-09T13:18:00.002+03:00

Rakas pikkusiskoni kärsii aivovammapotilaiden tavoin erilaisista fyysisistä ja emotionaalisista ongelmista. Onnettomuuden jälkeen hänen on ollut mm. vaikea hillitä tunteitaan niin, että turhautuessaan hän saattaa ruveta itkemään. Päävamman myötä turhautumisia on riittänyt yllinkyllin. Silti hän yrittää tsempata ja muistaa mielenmaltin. Hän jaksaa myös ihmetellä joidenkin ihmisten epäkohteliasta käytöstä. - What's your excuse? hän saattaa kysyä ihmeissään kerrottuaan ensin, että hänellä on tämä vamma, eikä hän pysty aina hillitsemään itkukohtauksia, vaikka kuinka yrittää, mutta mikä on sinun tekosyysi, millä oikeutat huonon käytöksesi muita ihmisiä kohtaan?

Tosiaan, millä tekosyyllä jotkut ihmiset oikeuttavat omat raivokohtauksensa? Muun huonon käytöksen? Sellaista tekosyytä ei ole olemassakaan. Sen minäkin ymmärrän. Eilen, kun mies marssi myrskynmerkkinä kotiin, luimistelin keittiössä ja ihmettelin sitä lapselleni, mutta en miehelle. Olen antanut miehen hallita elämääni aivan liian kauan. Ja hänhän on hallinnut, koska en ole vastustanut häntä tarpeeksi kovasti.

Ensimmäisiä kapinanmerkkejä oli parin vuoden takainen siirtymiseni eri huoneeseen. Sitten kapinoin ilmoittamalla erohalustani. Nyt ero on vireillä. Seuraava liike oli ruveta etsimään asuntoa itselleni. Suurin riuhtaisuni on tällä hetkellä kuitenkin taloudellinen. Ohjasin työttömyyspäivärahani tilille, jonka käyttöoikeus on ainoastaan minulla. Maksan siitä kaikki menot. Mies lupasi hoitaa talomaksut, joten minä voin hoitaa kaiken muun, Hoidan sen kuitenkin omalta tililtäni. Kosken ainoastaan sen tilin rahoihin, en niihin, jotka ovat yhteisellä tilillä. Näin se menee.

Ilmikapinaan minusta ei kuitenkaan ole vielä. Pelkään miehen rupeavan riitelemään. Pelkään, että kovaääninen riita järkyttäisi kuopustani. Häntä - ja itseäni - säästääkseni kapinani on hiljainen mutta määrätietoinen.

Kasvunvaraa

2011-05-08T23:00:00.000+03:00

Sain sitten itseni käyntiin tänään. Sain siivota ihan rauhassa pitkälle iltapäivälle saakka, sillä mies oli poissa ja kuopus nukkui. Mies oli tosiaankin häipynyt omille teilleen eilen siivottuaan ensin oman makuuhuoneensa (joka oli aikaisemmin meidän yhteinen) ja kannettuaan huoneesta löytämänsä likaiset vaatteet minulle pestäväksi, vaikka hän oli aikaisemmin ilmoittanut, ettei jouda siivoamaan, kun on työkiireitä.

Tietenkin jännitin edeltä käsin, tuleeko esikoinen ollenkaan, sillä eilen hän ilmoitti tulevansa sitten kun herää, mikä voi olla ihan mikä tahansa kellonaika minä tahansa päivä lähiaikoina. Olin kuitenkin unohtanut tyttöystävätekijän, joka oli alkanut kuulemma potkia esikoista ylös jo kahden aikoihin sillä seurauksella, että lapsukainen ilmaantui meille kuuden maissa alkuillasta. Tietenkin rupesin heti jännittämään, ehtiikö mies tulla takaisin liian aikaisin ja millaisen kohtauksen hän tällä kertaa järjestää.

Kuopus käväisi välillä kuuntelemassa esikoista mutta piti parempana netissä olevan kaverinsa seuraa, jolle hän jutteli mikrofonin avulla. Tiedän hänen hieman jännittäneen, millaisen pyörremyrskyn esikoinen tuo tullessaan. Onneksi myrskyä ei tullut, vaikka pyörteen hän saikin aikaiseksi, kuten tavallisesti.

Kuuntelin jälleen esikoistani ja kyselin kaikenlaista aiheeseen liittyvää, mutta sain kuulla olevani kaukana tiedostavasta olotilasta. En kuulemma tajua, millaisessa oravanpyörässä ja valheessa elän. Minun pitäisi tiedostaa tilanteeni ja tulla sitä kautta onnelliseksi. Hän kertoi noin miljoonannen kerran tosiasiat luonnonmukaisesta ravinnosta ja elämästä, johon hän tähtää.

Kuulemma on ihan hyvä, että kuuntelen, mutta se ei riitä. Minun pitäisi myös tajuta, missä mennään vikaan. Olin samaa mieltä lapseni kanssa. En ymmärrä, missä muussa kohdassa elämäni on pielessä kuin avioliitossani. Minulla on mieluinen ammatti ja teen mielelläni ammattiani vastaavaa työtä. Olen ruvennut tekemään elämästäni siedettävämpää mm. suunnittelemalla muuttoa täältä pois. Lapseni oli kuitenkin tällä kertaa armollisempi minua kohtaan ja hän sanoikin, että hän ei ole enää niin ylimielinen kuin aikaisemmin. Siinäkin olimme samaa mieltä. Sanoin, että hänen kanssaan on nyt kivempi puhua, kun hän ei kuulosta niin vihaiselta kuin kovin usein viime aikoina.

Siinä sitten touhusin keittiössä, kun kuulin alaoven käyvän. Mutisin, että nyt se sitten tulee. Mieshän se siellä. Esikoinen tervehti isäänsä, mutta tämä marssi mykkänä makuuhuoneeseen. Selän asennosta jo näin, kuinka mies oli täynnä pidätettyä raivoa. Helpotuksekseni mies sulkeutui makuuhuoneeseen eikä tullut sieltä ulos kuin satunnaisesti vessaan ja kaivelemaan jääkaapista juotavaa.

Söimme kolmestaan, minä ja lapset. En ollut varautunut miehen läsnäoloon, eikä ruokaa olisi riittänyt hänelle. Arvelen hänen kuitenkin syöneen siellä, missä hän vietti aikaansa.

Esikoinen oli väsynyt ja halusi mennä omaan kotiin nukkumaan. Työnsin hänelle vähän rahaa käteen, eikä hän vastustellut. Harmittelen, ettei minulla ollut enemmän antaa. Halasin häntä lähtiessä ja sanoin: pidä itsestäsi huolta.

Laatikkoleikkejä

2011-05-06T23:57:00.001+03:00

Jaksoin leikkiä laatikkoleikkejä eilen noin neljä tuntia ja sitten väsähdin täysin. Tänään olen huilannut ja leiponut pullia.

Kävin laatikko laatikolta läpi ja etsin neljänlaisia tavaroita, mukaan tulevia, tänne jääviä, kierrätettäviä ja roskiin meneviä. Löysinkin ihan mukavasti kierrätystavaraa: omia ja lapsilta pieneksi jääneitä vaatteita. Osa lasten jalkineista on miltei käyttämättömiä ja varmaan kelpaavat jollekulle, osa taas päätyy roskiin huonokuntoisuuttaan. Yhdessä kassissa oli monoja, myös minun hukkaan joutunut mononi. (Olen hiihtänyt pari vuotta lapseni suksilla ja hieman liian suurilla monoilla.) Lasten luistimetkin ovat hyvässä kunnossa. Niitä on käyttänyt tasan kaksi lasta, joista kumpikaan ei ole erityisemmin innostunut talviurheilulajeista. Minun kannattaisi varmaan myydä ne, jos vain maltan odottaa syksyyn. Kesän korvalla lienee turha edes yrittää kaupitella monoja + suksia ja luistimia.

Sain kasaan myös kolme jätesäkillistä silkkaa roskaa. Tällaisia nämä meidän muuttomme ovat olleet. Mitään ei ole saanut tai ehtinyt heittää pois. On pitänyt haalia tavarat äkkiä kasaan ja uuteen osoitteeseen. Niinpä postipinot ja muovikassijemmat on siirretty sellaisenaan tänne. Samoin heitin huonokuntoisia vaatteita pois.

Tuskin maltan odottaa, millaisia löytöjä vielä teen.

Minulla ei mene päivääkään ajattelematta Tärkeää. En ole kuullut hänestä pariin viikkoon ja viimeisimmästä keskustelustamme on kuukausi. Hän on tehnyt omia ratkaisujaan ja minä omiani.

Minulle tapahtui pahin, mitä osasin odottaa. Yhteys Tärkeään katkesi alkuunsa. Olen kuitenkin selvinnyt tästä paremmin kuin arvasinkaan. Aluksi kävin laskemassa monta kertaa päivässä, kuinka monta FB-kaveria minulla on jäljellä, mutta nykyään käyntini ovat harvenneet. Tiedän, että hän on siellä jossakin, miltei käden ulottuvilla, mutta en ojenna kättäni. Annan ajan kulua. Odotan. En tiedä mitä, Ehkä se kuitenkin selviää ajan kuluessa.

Tietysti myös jossittelen. Entä jos minulle tarjoittaisiin töitä, tuonne vanhaan ja johonkin uuteen? Kumman valitsisin? Menisinkö vanhaan sillä mielellä, että katsoisin vielä kerran, tulisiko tästä mitään?Vai olisiko minulle sittenkin tärkeintä työ, josta olen pitänyt aivan hirveästi? Olisiko se niin tärkeää, että se sivuuttaisi työhön liittyvän epämukavuustekijän, Tärkeän? Vai saisinko sittenkin kasvatettua itseäni niin paljon, että epämukavuustekijä olisikin mukavuustekijä?

Jos valitsisin uuden työn, millä mielellä menisin? Menisinkö ajatellen, että siinäs sait, kun et välittänyt minusta tarpeeksi? Vai ajattelisinko, että parempi kuitenkin suojella itseäni enemmiltä pettymyksiltä? Enkö ole kärsinyt jo tarpeeksi elämäni aikana? Menisinkö uuteen laskelmoiden, että sieltä ehkä voisin saada jotakin pysyvämpääkin itselleni?

Tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt päässäni sen lisäksi, että tunnen itseni kyllästyneeksi ja kärsimättömäksi niin kuin aina, kun kaipaan muutoksia elämääni.

Varhaisempi aamuvuoro

2011-05-05T12:27:00.000+03:00

Tää siirtyi hieman varhaisempaan aamuvuoroon ja nauttii. Tuntui hyvältä nousta kahdeksan jälkeen jalkeille. Tähtään kuitenkin seitsemään ja aikaisemmaksikin.

Kävin pitkästä aikaa uimassa. Jäät ovat sulaneet kauan sitten ja veneitä laskettiin vesille viereisellä rannalla. Uimakopissa ja -rannalla oli kuitenkin väljää.

Mies oli tullut käymään kotona. Kerroin toivomukseni, että hän olisi mahdollisimman vähän kotona viikonloppuna, koska esikoinen tulee silloin käymään. Mies lupasi tehdä tahtoni mukaan, kun kerran pyysin niin kauniisti. En kertonut asunnonhausta. Sen ehtii kyllä.

Rupean siivoamaan ja harkitsen ompelemisurakkaa.

Titidititii titi tii. Vihdoinkin.

2011-05-04T16:49:00.002+03:00

Sain postitettua hakemuksen. Nyt sitten peukut ja varpaankynnetkin pystyyn, jotta tärppää. Yritin pistää parastani. Toivottavasti kelpaan ainakin haastatteluun asti.

Pyöräilin postiin tihkusateessa. Matkalla pistäydyin kirjastossa selaamassa uusimmat käsityölehdet ja tunsin itseni miltei pirteäksi. Kävin ostamassa uusimman Modan R-kioskilta, kun se oli niin halpa. Sitä paitsi siinä on sellaisen farkkumekon kaavat, josta minä tykkään: muotoilua ja taskut tavaroita varten. Minä tarvitsen taskuja kännykkää ja avaimia varten.

Pyöräillessäni mietiskelin, miksei koskaan kohdalle satu unelmien työpaikkaa, sellaista, joka olisi ihan vieressä, vastaisi työkokemustani ja kiinnostukseni kohteita ja olisi vielä vakituinenkin. Tulin sitten siihen tulokseen, ettei tasan käy onnen lahjat. Minun ei ole pakko hakea paikkaan, jonne en halua, sellaiseen, jota mies tyrkytti minulle muutama vuosi sitten muka minulle sopivana. Kas, kun häneltä unohtui kysyä minun mieltymyksiäni.

Miltei tuntuu siltä, että voisin ruveta ompelemaan. Miltei tuntuu siltäkin, että voisin ruveta järjestelemään tavaroita muuttokuntoon. Se on varma, että tänään hoidan asuntohakuun tarvittavat liitteet kuntoon. Vihdoinkin.

Musiikkivalinnallani ei ole mitään tekemistä tunnelman kanssa muuten kuin satuin vahingossa kuulemaan sen radiosta. Siitä myös otsikon tidititititi tii.

Touch and Go: Would You Go To Bed With Me.

Toissayönä

2011-05-04T12:45:00.000+03:00

Toissayönä väsäsin yhtä työhakemusta, mutta se on vieläkin hieman keskeneräinen.

Soitin myös esikoiselle ja ilahduin, kun hän kuulosti rauhallisemmalta kuin pitkiin aikoihin. Kuuntelin hänen pitkiä monologejaan siitä, miten hän on ajatellut hyvän elämän tarkoittavan. Pistelin väliin kysymyksiä ja siinä meillä olikin sitten keskustelu. Muistikuvat hänestä pienenä pallerona tulvivat mieleeni ja kerroin niistä hänelle. Ehkä - niin toivon - hän piti muisteluistani. Niissä hän oli itsenäinen ja määrätietoinen ihmisenalku. Hän ehdotti itse käymistään pitkästä aikaa. Sovimme alustavasti ensi viikonlopuksi. Kuopuksen vuoksi joudun varmistamaan, ettei mies ole silloin paikalla vierailun aikana. Minä ja varsinkaan kuopus emme kestä esikoisen ja miehen kovaäänisiä välienselvittelyjä. Mielestäni ne ovat häpeäksi varsinkin miehelle.

Kerroin esikoiselle myös huolestani, kun en saanutkaan häntä kiinni puhelimella. Pelkäsin, että hänelle olisi sattunut jotakin pahaa. Sivusimme hänen edellistä katoamistaan, jonka seurauksia lapseni vähätteli parhaansa mukaan.

Toissayönä otin yhteen miehen kanssa. Mies oli rähjännyt kuopukselle puhelun aikana. Seuraavaksi minä sain oman osani hänen pahantuulisuudestaan. Onnittelen itseäni siitä, että miehen urheista provosointiyrityksistä huolimatta provosoiduin varsin heikosti. Minulta taitaa tosiaankin puuttua miehen peräänkuuluttama kohteliaisuus ja kuuliaisuus miestä kohtaan, kun kehtasin hymähdellä hänen kiukuttelulleen.

Olen yhä varmempi siitä, että haluan täältä pois. En halua elää lähellä ihmistä, joka lyttää minut jatkuvasti lyttyyn.

Minun pitäisi olla vihainen miehelle. Vihasta saisin voimia riuhtaistakseni itseni irti mahdottomasta tilanteesta. Sen sijaan ahdistun ja lamaannun. Eilinen päivä menikin ajantapoksi, kun en saanut mitään aikaiseksi. Ja nythän minun pitäisi toimia, mutta kun en voi lamaannukseltani.

Tänään lisäsin masennuslääkitystä hieman turvatakseni toimintakykyni. Pienennän sen sitten minimiin, kun olen saanut itseni, lapseni ja tavarani täältä ulos.

Nettitikku

2011-05-02T14:23:00.004+03:00

Aamut ovat hankalimpia. Laitan joka ilta tunnollisesti herätyksen, mutta kun olisi heräämisen aika, läppään kännykkään ensin torkkua ja sitten sammuksiin. Voisin varmaan nukkua iltaan asti, ellen ponnistelisi väkisin hereille.

Tänään heräsin kuitenkin äidin puheluun. Hän on soitellut minulle viime aikoina ahkerasti. Nyt kun hänellä on läppäri ja siinä nettitikku, hänelle on ilmaantunut noin tuhat ja sata asiaa, joista hän haluaa keskustella kanssani. Äidin etänettitukena ei ole aina helppoa, sillä meiltä tuntuu puuttuvan yhteinen sanavarasto. Äiti voi jäädä pohdiskelemaan, mikä on tili ja mitä sillä tehdään. Hän makustelee sanoja, kuten kenoviivaa, ja innostuu kertomaan tarinan Kenoveevasta, josta moni nuorimies tykkäsi aikoinaan niin kovasti, että salakuljettivat mainitun Kenoveevan nukkumapaikkaansa ja pitivät häntä hyvänä kaiken yötä. Toisinaan äidillä ei ole sanoja kuvaamaan, ja joudun pinnistelemään kaiken kekseliäisyyteni ymmärtääkseni, mitä äiti haluaa kertoa minulle.

Meillä voisi olla hauskaakin, mutta oma ahdistukseni, jolla ei ole mitään tekemistä äidin kanssa, hyökyy ajoittain kimppuuni ja tempoo minua mukaansa, toisinaan hyvinkin kovakouraisesti. Siinä sitten rimpuilen - ahdistukseni ja auttamishaluni välissä. Silloin tällöin ratkaisen ongelman käymällä lääkepurkilla ja nipistän murusen lääkettä sisuskaluihini etten lannistuisi aivan kokonaan.

Omat asiani ovat rempallaan ja olen kiukkuinen itselleni. Mitä enemmän mietin, sitä varmempi olen siitä, että elämäni helpottuu tästä vasta sitten, kun pääsen henkisesti omilleni. Siihen tarvitsen oman asunnon ja työpaikan täysin uudessa ympäristössä. Mutta mitä minä teen? Tekemisen sijaan valitan valittamasta päästyäni, että puhti on poissa. Pelkään olevani jo muille rasitukseksi.

Klo 18.21

Varmin tapa saada itsensä liikkeelle on valittaa siitä blogissaan. Aikaansaannokseni eivät ole päätähuimaavia, mutta olenpa kuitenkin yrittänyt parhaani.

- soittanut veljelle

- soittanut äidille

- soittanut jälleen veljelle

- hoitanut kodin ja koulun välistä yhteistyötä äidin ominaisuudessa

- etsinyt asiakirjoja, skannannut niitä koneelle ja järjestellyt kansioihin

- tehnyt ansiopäivärahahakemuksen, lähettänyt sen sähköisesti ja koonnut samat tiedot kirjekuoreen

- löytänyt muutaman etusetelin ja tallentanut lompakkoon

- soittanut pikaisesti Parhaalle

- pistänyt puhelimen lataukseen

- suunnitellut esikoiselle soittamista ja muistanut, ettei puhelimessa ole tarpeeksi virtaa

- suunnitellut ruuanlaittoa

- tehnyt tarvittavia esivalmisteluja työhakemusta varten

- pysynyt poissa toisten blogeilta ja Facebookista pienen pieniä kurkkauksia lukuunottamatta

Koko ajan joku on istunut rintakehäni päällä, ja minun on yhä vaikea hengittää.

Kyllä tämä tästä.

Vappu

2011-05-01T15:07:00.000+03:00

Aurinko paistaa pilvien lomasta, milloin muistaa.

Suussa maistuu munkki ja sima, itse tehtyjä molemmat.

Tunnen tarvetta muuttaa elämäni, tarvitsen myös voimat siihen. Vielä olisi viimeinen riuhtaisu tekemättä.

Itsetutkiskelua

2011-04-30T12:50:00.000+03:00

Senhän arvaa, mitä seuraa, kun huolestunut ja välttelevä kohtaavat.

Huolestuttavaa.

Vapun alla

2011-04-29T21:03:00.000+03:00

Hetken tunsin riemua: olen vapautunut. Mutta eihän se niin helppoa ole. Kestää aikansa ennen kuin olen elänyt tämän tunteen loppuun. Tietenkin mietin, pelotinko hänet suorilla kysymyksilläni. Mietin, mikä meni pieleen. Olisiko minun pitänyt pitää suu supussa ja odottaa kiltisti jotakin tapahtuvaksi.

Sitten yritän lohduttautua. Tällainen minä olen. En sittenkään kelvannut tällaisena eikä sille voi mitään. En olisi voinut tehdä toisin, sillä minä olen minä. En ollut tunkeileva enkä tahditon, kysyin vain niitä asioita, jotka vaivasivat mieltäni. Kahteen kysymykseen sain vastauksen, mutta en enää kolmanteen. Siihen minun on tyytyminen, koska kaikki muu tämän yli olisi silkkaa piinaa sekä minulle että hänelle.

Tekisin viisaasti, jos voisin jättää taakseni olleen ja menneen.

Tietenkin mietin, millaiset mahdollisuudet minulla olisi saada joku, jos nyt jonkun kuitenkin joskus haluaisin. Olen aika sievä ja meikattuna olen kaunis, hymyilen hurmaavasti. Minulla on yhä kauniit sääret. Olen kuitenkin keski-ikäinen nainen, vyötäröltä ikävästi tukevoitunut. Kuka haluaisi sievästi hymyilevän älykkään keski-ikäisen naisen, joka ei tyytyisi keskinkertaisuuteen vaan vaatisi enemmän. En tunne itseäni parikymppiseksi, jolla riitti voitonriemua ja varmuutta - jos nyt ei ihan aina, mutta silloin tällöin.

En liiku juuri missään, koska en halua. Jos käyn jossakin, käyn päivällä, kaupassa, asioimassa, mutta en liiku missään iltaisin. Käperryn vain iltaisin itseni ympärille kerälle ja odotan jotakin parempaa. Luonnollisesti ajattelen seksiä, millaista olisi, jos olisi joku, joka koskettaisi minua ja pitäisi hyvänä. Kun näen miehiä kadulla kulkemassa, kaupoissa, virastoissa, mittailen heitä huomaamattomasti päästä jalkoihin päivänvalossa ja mietin, olisiko tuosta tai tuosta minulle, eikä kukaan näkemäni ole miellyttänyt minua. En tunne vetoa kehenkään - en tietenkään pelkän lyhyen vilkaisun perusteella. En myöskään tunne halua tutustua kehenkään voidakseni tuntea ihastumista, halua, tyytyväisyyttä. Kaipaan ihmistä, mutta en ketä tahansa vaan sitä yhtä ainoaa eikä hän sitten ollutkaan minua varten.

Tietenkin mietin, mitä hänelle kuuluu. Ajattelen häntä arkisissa askareissa, työnsä parissa, sen puolen tunnen hänestä hyvin. Kuvittelen hänet kotonaan, harrastustensa parissa enkä tunne häntä. Olisin halunnut tuntea, mutta en saanut. Kaipaan.

Kierrätystä

2011-04-28T19:59:00.002+03:00

Ekologisuus on minulle tärkeää. Lajittelen jätteet tarkkaan enkä heitä mitään käyttökelpoista hukkaan vain sen vuoksi, että en itse tarvitse sitä. Mieluummin kierrätän. Sain kierrätettyä kuopukseni liian pieneksi käyneet vaatteet kahteen hyvään kotiin, veljeni lapsille ja ystäväni lapsille. Veli tuli vaimonsa kanssa hakemaan omat pussukkansa lauantaina. Samalla lykkäsin veljeni kainaloon rikkinäisen televisioni toivotellen, että hän löytäisi siitä vian.

Toisesta osasta vaatteita tein tiukan postipaketin muovikassien, pakkauspaperin ja teipin avulla. Paketti painoi yli viisi kiloa - kuvittelin ystävääni hakemassa pakettia kävellen ja bussilla matkustaen auringon porottaessa kuumasti niskaan - niinpä halusin hankkia ystävälleni pientä mukavuutta ja kustansin parilla eurolla paketille kotiinkuljetuksen.

Samalla reissulla kävin naapurikaupungissa ja hain itselleni Anttilasta monitoimilaitteen. Minulla ei ole ollut toimivaa tulostinta kohta kolmeen vuoteen, mutta nyt minulla on. Nyt voin skannata ja tulostaa asiakirjat itse tarvitsematta vaivata miestä omilla asioillani. Vuorolistalla ensimmäisenä on asuntohakemukseen tarvittavat asiakirjat ja muutama työhakemus.

Näppäränä naisena kierrätin vastuun toimimattomasta ystävyyssuhteesta takaisin Tärkeälle itselleen lähettämällä hänelle sähköpostissa kyselyn, ovatko välimme kunnossa. Huomasin kantaneeni tilanteesta huonoa omaatuntoa, mutta nyt olen helpottunut, kun en olekaan enää millään tavalla vastuussa, en silloinkaan, jos en kuule hänestä mitään enää koskaan. Tämäkään päätös ei syntynyt hetken mielijohteesta vaan vatkasin ja veivasin ajatusta edestakaisin mieleni perukoilla. Tänään sain kuitenkin tehtyä päätökseni. On sanomattakin selvää, että en ole kuullut hänestä pihahdustakaan. Jostakin syystä olen kuitenkin valmis antamaan sen hänelle anteeksi, mikä kyllä on aivan ennennäkemätöntä elämässäni. Yleensä olen tehnyt kaikkeni, hävittääkseni pienimmätkin merkit hankaliksi osoittautuneista miehistä. Voisikohan sitä kutsua vaikka kypsymiseksi?

Mitäs seuraavaksi - lihapata muhii uunissa, kohta keitän perunat. Siivoan työpöytäni, jotta saan uuden leluni sopimaan sille, tutustun käyttöohjeisiin ja rupean leikkimään. Katsomme kuopuksen kanssa Housen ja jatkan leikkimistä. Haaveilen omista valokuvista uuden kotini seinillä. Nyt minulla on tarvittavat pelit ja vehkeet tarkoitusta varten. Kehyksiä minulla onkin melkoinen määrä valmiina.

Valaistunut

2011-04-26T16:46:00.003+03:00

Valittelin taannoin Kelan asumistuen kummallisuuksia. Äkkiseltään kun näytti siltä, että pienempiä asumismenoja tuettaisiin suuremmilla summilla kuin isompia. Ja näin onkin. Satuinpa nimittäin vertailemaan saman talon isompaa ja pienempää asuntoa, mm. kummasta saisin paremman yhteiskunnan tarjoaman tuen, köyhä kun olen. Kas, miltei samalla summallahan minua tuettaisiin siihen samaiseen katuosoitteeseen.

Sitten vielä ihmetellään, kun suomalaiset asuvat kovin ahtaasti.

Mutta asunto on löydettävä. Se on selvä.

Klo 17.45

Voi kuinka huonoksi tunsinkaan, kun en saanut ensimmäistä asunnonhakuilmoitusta lähetettyä. Tuloni olivat lomakkeen mukaan vääriä. Tarkistin summia palkkakuitistani ja syötin tiedon yhä uudelleen lomakkeeseen. Kunnes sitten ymmärsin: tarvittiin ainoastaan eurot, ei senttejä.

Vielä tarvitsen liitteet. Voi elämä, kuinka inhoankaan tätä paperinpyöritystä.

Eniten inhoan kuitenkin varallisuuden ja sen käyvän arvon todistamista. Miten ihmeessä se tehdään? Pankkiinko on meneminen?

Kun maitokuppini lennähti nurin

2011-04-26T14:28:00.001+03:00

Jatkan yhä vuorovaikutuksen kimuranteissa merkeissä.

Ihan ensiksi varmaan olisi ihan reilua kertoa, miksi maitokuppini on kumollaan. Minulla on ystävä, jota kutsun täällä Tärkeäksi. Hänellä on tapana toisinaan vetäytyä omiin oloihinsa työhuoneeseen lukkojen taakse eikä hän silloin vastaa työpuhelimeensa eikä muihinkaan viesteihin. Alusta asti tämä tapa on saanut minut suunniltaan. (Luultavasti palaan myöhemmin tähän, miksi reagoin niin voimakkaasti.) Tllöin tunnen tulleeni hylätyksi, olen loukkaantunut, vihainen, ärtynyt. Tunnen tarvitsevuutta, mutta ennen kaikkea tunnen suunnatonta häpeää tarvitsevuuden tunteeni vuoksi. Tunnen tulleeni myös kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, sillä mielestäni inut ja tarpeeni on sivuutettu aivan aiheettomasti.

Vastareaktioksi teeskentelen, että eihän tässä mitään ollut. Pärjään itsekin. Olisin vain kysynyt neuvoa ja kenties vähän purnannutkin asian tiimoilta, mutta kyllä minä nämä hommat hoidan ihan yksinkin.

Tästä (tunteistani - asiat hoidan jotenkin aina, joko kysymällä häneltä tai joltakulta muulta apua) ei puhuta jälkeenpäin. Minä en pahemmin kysele, mikä oli, eikä hän kerro, mikä sai hänet jumittamaan lukkojen taakse. Arvelen kuitenkin, että yleensä syynä on kiire. Jokin tehtävä on saatava pian valmiiksi eikä hän kaipaa häiriöitä, kun hän tekee työnsä loppuun. Kaikesta järkeilystäni huolimatta olen ärtynyt hänen tapaansa jumittaa. Päässäni pyörii kummallisia ajatuksia: hän ei halua olla tekemisissä kanssani, häiritsen häntä. Olen tyhmä, kun otin yleensä yhteyttä häneen. - Tyhmää eikö vain! Hänhän käyttäytyy näin suurinpiirtein jokaista kohtaan. Vai onko sittenkään?

Olen yrittänyt kasvattaa itseäni aikuisempaan käyttäytymiseen. Kun minulla on työasia, soitan niin usein, että saan vastauksen, sillä työasioita ei jätetä hoitamatta vain sen takia, että minulla sattuu olemaan hieman omalaatuinen työkaveri. Asiat hoituvat tavalla tai toisella, vaikka minusta tuntuu miltä, koska olen oman alani ammattilainen ja hoidan asiat ammattimaisesti.

Kuitenkin minun kuppini kaatui jälleen, tällä kertaa se lensi nurin ja sitten viskasin sen itse nurkkaan niin että kolahti. Soitin ihan viattomassa työasiassa (töiden jälkipuintia) Tärkeälle. Hän ei kuitenkaan vastannut. Soitin seuraavana päivänä ja jälleen jäin ilman vastausta. Seuraavaksi lähetin hänelle viestin, jossa pahoittelin yhteydenpidon vaikeutta todennäköisten kiireiden vuoksi ja lupasin yrtittää uudelleen. Yritinkin kohta uudelleen, ilman tulosta.

Nyt elän vaihetta, jossa totesin, että asiani ei ollutkaan niin tärkeä tai kiireellinen, että yleensä olisi pitänyt häiritä hänen työrauhaansa. Olisin kuitenkin vain valittanut asiasta ja sitten olisimme todenneet, ettei kumpikaan meistä voi asialle mitään. Olisin ehkä käyttänyt tilaisuutta hyväkseni vaihtaakseni kuulumisia ja pari ystävällistä sanaa, ja siinä se olisi ollutkin. Parempi on jättää asia sikseen. Saman tien voin pitää häneen muutenkin etäisyyttä ihan oman mielenrauhani vuoksi.

Että kärpäsestä osaakin kasvaa härkänen, iso ja muhkea, koko taivaanrannan täyttävä.

Jumissa

2011-04-25T23:31:00.000+03:00

Jälleen tunnen olevani jumissa entisen ja uuden välissä. Vanha on vedetty jalkojeni alta eikä uutta, kantavaa ole vielä löytynyt. Suotako se on sittenkin? Märkää, hyllyvää, petollista...?

Pyöräilin tänään parinkymmenen kilometrin lenkin auringon läköttäessä miltei pilvettömältä taivaalta. Taskussani oli kamera, mutta kertaakaan en pysähtynyt kuvaamaan. Poljin kevään ruskeassa ja harmaassa maisemassa, kiireesti eteenpäin. Nappikuulokkeissani kuului radiosta yhdentekeviä ääniä, joita en kuunnellut, ja ajattelin. Tässä minä olen, keski-ikäinen nainen, yksin ja yksinäinen. En tuntenut itseäni ollenkaan onnelliseksi.

Muistelin siskoni kanssa päivien takaista puhelinkeskustelua. Puhuimme ystävyydestä ja jälleen olimme niin samaa mieltä, että hirvitti ja ihastutti yhtä aikaa. Siskoni osasi pukea sanoiksi myös salaisimpia tunteitani silloin kun olen epävarmimmillani.

Mutta siis ystävyys - parhaimmillaan se on kahden ihmisen välinen suhde, joka on luonteva ja väljä kuin kesämekko leppeässä tuulessa. Se on aina ja tulee olemaan. Aika ja paikka eivät rajoita sitä, se on, vaikka ihmiset muuttuvat. Ystävä ei pahastu, vaikka toisesta ei kuulu vähään aikaan mitään, vaan hän ottaa yhteyttä uudelleen paremmalla ajalla, silloin kun toisellekin sopii. Ystävä ei epäröi ottaa yhteyttä pitkänkään ajan kuluttua. Siinä ei lasketa tuloja tai menoja eikä saatavia - minä olin siellä viimeksi, nyt on sinun vuorosi tulla tänne - sillä aito ja välitön ystävyys ei perustu nipottamiseen.

- Mitähän ystävälle kuuluu, en olekaan puhunut hänelle pariin viikkoon. Soitankin hänelle heti.

- Aha, ystäväni ei nyt ehtinyt puhua kanssani, soitan hänelle myöhemmin.

- Aivan hyvin voin ajaa hänen luo myös tällä kertaa, ettei hänen tarvitse lähteä pitkän työpäivän päätteeksi tänne.

Välittömyys on tärkeintä. Sama koskee myös rakkaussuhteita. Toimivassa ihmissuhteessa voi sanoa toiselle ystävällisesti, jos jotakin on pielessä ja sitten sitä yritetään korjata yhdessä. Näin sen pitäisi toimia ainakin periaatteessa.

Mutta sitten on ihmissuhteita, jotka eivät olekaan kovin välittömiä. Niissä saattaa olla jotakin vääntöä, joka pilaa välittömyyden. Kenties välittömyyttä ei ole koskaan päässyt syntymäänkään. Välittömyyden puutteen, väännön takaa löytyy usein ääneen lausumattomat odotukset. Ne vääristävät ihmissuhteita kummallisiin suorituksiin. Asioita ei puhuta selväksi vaan ne jäävät leijumaan ihmisten välille kasautuen ylitsepääsemättömiksi vuoriksi. Pelätään puhua, pelätään kysyä, pelätään ottaa yhteyttä - entä jos se toinen häiriintyykin? Pelon lisäksi mukaan astuu häpeä. Ruvetaan häpeämään omaa tarvitsevuutta. Nolostellaan. Pelätään kasvojen menetystä.

- En ota sinuun yhteyttä, koska et ole vastannut puheluihini.

- En soita sinulle enää ikinä. Olet aivan varmasti nähnyt, että olen yrittänyt tavoittaa sinua neljä kertaa, etkä ole kumminkaan soittanut minulle takaisin.

- Apua, olen lähettänyt hänelle viestin, jossa kerroin kaivanneeni häntä. Mitähän hän oikein ajattelee nyt minusta? En enää ikinä uskalla katsoa häntä silmiin.

Kyllä, minä olen se kyräilevä ystävä, joka on enemmän huolissaan julkisuvustaan kuin siitä, mitä ystävälle kuuluu.

Olen myös se välitön ystävä ja sisko. Joidenkin ihmisten välille välittömyys syntyy luonnostaan. Toisten välillä vääntö jatkuu jatkumistaan vaikka kuinka yrittäisi päästä siitä eroon.

En tiedä, mitä oikeastaan voisin tehdä itseni suhteen.

Kuinka usein pitää taipua ennen kuin taittuu? Kuinka usein on liian usein? Milloin on riittävästi?Milloin on aika antaa vain olla?

Entäpä jos ystävä muuttaakin mielensä ja vetäytyy ihmissuhteesta? Mistä sen tietää, jos toinen ei kerro? Onko se häirintää, jos kysyy, mikä toisella on?

Kuinka monta vastaamatonta puhelua sinä olisit valmis soittamaan?

Entä kuinka monta viestiä olisit valmis lähettämään, arvaten, ettei niihin ehkä sittenkään vastata?

Naisena

2011-04-24T13:57:00.002+03:00

Toissayönä, kun en saanut unta nukuttuani jälleen myöhäiset ja liian pitkät päiväunet, satunnaisilla nettisurffailuillani vilkaisin myös nettitreffipalstoja. Katselin kuvia, luin ilmoituksia ja tulin surulliseksi. En haluaisi treffeille ainoankaan kanssa noista ihmisistä.

Mietin, millaisen ilmoituksen sitten laittaisin, enkä keksinyt mitään, mitä haluaisin toivoa ihmisiltä niillä palstoilla. Tiedän ainoastaan yhden ihmisen, jonka haluaisin, mutta senkin tietyin varauksin, enkä minä kuitenkaan löytäisi häntä sieltä. Olen siis ilman. Kaksi vuotta kestänyttä rakkautta ei kuitenkaan niin vain pyyhitä pois. Joudun siis elämään tämän tunteen loppuun, kun en muutakaan voi.

Tänä yönä näin unta, että kohtasin nuoruuteni rakkauteni kohteen. Unessa olimme jälleen nuoria niin kuin silloin ennen, mutta aikaa oli kulunut viimeisimmästä tapaamisestamme. Vielä vuosikymmentenkin jälkeen siinä unessa mietin, miten miellyttäisin häntä. Herättyäni muistin, mitä kaikkea siedinkään hänen vuokseen ja olin helpottunut, ettei minun tarvitse nähdä häntä enää ikinä.

Hyvää pääsiäistä!

Musta tuntuu niin

2011-04-22T14:42:00.000+03:00

Mitähän tähän nyt oikein sanoisi.

Kirkkokunnan suurin pyhä on tulossa ja minä murehdin ihmisiä. Minunhan pitäisi kriiseillä avioeroani, mutta mitä minä teenkään - ahdistun ihan muista syistä. Olen miettinyt suhd-, ei, - yst-, ei vaan yleensä välejäni Tärkeään. Tuntuu siltä, että ihan itseni vuoksi on parempi pitää häneen etäisyyttä. Onneksi se on nykyään hyvin helppoa.

Kuitenkaan päätös ei ole helppo enkä tietenkään tiedä, kuinka hyvin pystyn pysymään päätöksessäni. Sehän ei ole kiveen kirjoitettu niin kuin ei mikään muukaan elämääni liittyvä.

Sen tiedän, että jotakin puuttuu elämästäni. Uskon kuitenkin, että asiat järjestyvät jollakin tavalla.

J. Karjalainen: Mä meen

Kyllä se tästä vähitellen

2011-04-20T09:32:00.000+03:00

Hengissä.

Kävin alkuviikosta työpaikalla, siis siinä entisessä, joka ei sittenkään tunnu entiseltä. Kävin hoitamassa muutaman tarpeellisen asian, lounastin Parhaan kanssa, kahvittelin toisten kollegojen kanssa. Juttelin pomon kanssa. Huomaan jutustelleeni ihmisten kanssa, joista on huomaamattani tullut ystäviäni. Se lämmittää mieltäni.

Vaikka käynnistä jäi kohtuullisen hyvä mieli, se myös vei voimiani. Eilisen päivän vuoroin lepäsin ja vuoroin nukuin. Uni tuli tarpeeseen, sillä tänään jo jaksoin nousta ihmisten aikaan vuoteestani. Suunnittelen siivousta. Veljeni tulee hakemaan kuopukselle pieneksi jääneitä vaatteita. Suunnittelen myös muuton valmistelua - siivousta sekin.

Vielä pitäisi hankkia uusi osoite ja mieheltä varmuus, että hän tosiaankin hoitaa talosta koituvat kulut, kun minä hoidan omista ja kuopuksen kuluista niin kauan, kun talo ja tontti ovat vielä omistuksessamme.

***

Vaalitulos järkytti minua. Populismi on kummallinen ilmiö. Sillä on näköjään ollut jälleen melkoista kannatusta, kun tähän tulokseen on päädytty. Muistan kyllä Suomen maaseudunpuolueen ja Veikko Vennamon, joka räyhäsi ja rähisi eduskunnassa. Muistan senkin, kun hänet piti kantaa istuntosalista pois, koska hän kieltäytyi poistumasta itse käyttäydyttyään huonosti istuntosalissa.

Odotan ja toivon kovasti, että kupla puhkeaa, sillä suurta huijauksen makua tässä on mukana. Yksi puolue on puhunut suulla suuremmalla, enkä usko, että se pystyy ikinä, koskaan milloinkaan toteuttamaan lupauksiaan.

Jospa sittenkin

2011-04-16T15:16:00.000+03:00

Välillä olen laittamassa lukkojen taakse blogini, välillä päätän pitää muuten vain etäisyyttä blogiini. Mutta minnekä muuallekaan puran oloani, ellen blogiini. Olen liikkunut liian syvissä vesissä ja ahdistus rupeaa taas tuntumaan. Mietin masennuslääkkeen annoksen riittävyyttä. Voisin väliaikaisesti suurentaa sitä hieman, mutta sitten joutuisin selittämään lääkärilleni, miksi lääkkeet loppuivat ennen aikojaan. Suurin este on kuitenkin lääkkeen tuoma sivuvaikutus: samalla kun lääke lievittää ahdistusta, se turruttaa myös muita tunteita alleen. On aivan käsittämätöntä, että ihmiset puhuvat onnellisuuspillereistä.

Oma riittämättömyyden tunteeni on päällimmäisenä. Purinkin tuntojani siskolleni eilen Skypessä, ja jo helpotti. Hän osaa kysyä oikeat kysymykset ja minä vastaan. Kysymykset jäävät elämään mielessäni ja jatkan niiden työstämistä vielä puhelun päätyttyäkin. Nytkin näin värikkäitä ja polveilevia unia, ajatuskin kulki jälleen. Ennen kaikkea löysin kosketuksen omiin tunteisiini - varsinkin ahdistukseeni. Kävin hetki sitten pyöräilemässä ja juttelin veljeni kanssa (hän soitti), kunnes hänen kännykästään loppui akku. Kuvasin leskenlehtiä ja tunsin olevani vahvasti elossa, ahdistukseni päivineni.

Jospa sitten yrittäisin hieman kevyempiä aiheita.

Olen viime aikoina innostunut taas katsomaan life style -ohjelmia, joissa sisustetaan huoneita ja asuntoja helposti ja halvalla. Olen innostunut selailemaan vuokra-asuntoilmoituksia ja haaveilemaan asuntojen sisustuksesta.

Tiedän tarkalleen, millaista haluan asunnossani olevan. Kela suuressa viisaudessaan on päättänyt tukea pienempiä asuntoja enemmän kuin isoja, joten joudun tyytymään kaksioon. Lapseni saa oman huoneen, joten minulle jää olohuone. Sinne minun pitää kalustaa itselleni nukkumapaikka, työpiste ja oleskelutila. Jos asunnossa on erillinen keittiö, se saa toimia sitten myös ruokahuoneena. Värimaailmojakin olen miettinyt. Minulla on keskeneräisiä tilkkutöitä, joista voin valita itselleni sopivan päiväpeiton - ja montakin, jos haluan. Siitä tai niistä voin poimia värimaailman - hempeän vaaleaa ja räväkkää punaista, maanläheisiä värejä, miten vain itse haluan.

Suunnittelen retkeä kierrätystorille, josta ostaisin vanhoja lipastoja. Olisin valmis maalaamaan ne sopivan väriseksi - valkoiseksi ehkä. Tässä näkee, kuinka mielikin voi muuttua aikojen kuluessa. Aiemmin pidin täysin moukkamaisena huonekalun tuhoamisena tapaa vetäistä joka ikisen huonekalun pintaan valkoista maalia muka yhtenäistämään huoneen ilmeen. Nyt olen jo valmis hyväksymään senkin.

Näköjään en kuitenkaan pysty hehkuttamaan blogissani sisustussuunnitelmiani, mutta päänsisäinen sisustori on kuitenkin käynnissä jatkuvasti.

Pää on kuitenkin avattu. Blogiin kirjoittaminen ei tunnu enää niin kamalalta ajatukselta kuin esimerkiksi vielä eilen.